Kaustiselle taas!

Tämän blogin tarina alkoi aikalailla tasan vuosi sitten Kaustisen kamarimusiikkiviikkojen aikaan kun olin saanut pestin kamarimusiikkiviikon vuoden taiteilijana.
Vuosi on mennyt vauhdilla. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi. Vuoden aikana blogikirjoituksia on syntynyt 168. Lähes kaikki puuhailuni ja työni viime vuodelta löytyvät Bombombolasta.
Inspiroiduin pitämään blogia kun halusin jäsennellä tekemisiäni. Töihinsä saa terveellistä välimatkaa blogin kautta ja asiat näkee ikään kuin uudessa valossa suodatettuaan ne ensin julkisiksi nettiin. Blogin pitäminen on selkeästi parantanut itsetuntemustani niin valokuvaajana että henkilökohtaisellakin tasolla. Onpa blogi poikinut jonkun keikankin.

Kaikki kuvat viime vuoden kamarimusiikkiviikolta.

Tämän postauksen tarkoitus ei ollut harrastaa syvällistä pohdintaa, vaan lähinnä muistuttaa ihmisiä suuntaamaan taas Kaustiselle. Kamarimusiikkiviikon tunnelma on ihan omansa ja lämpimyydessään jotain täysin poikkeavaa.
Itselläni on suunnitelmissa osallistua huomenna perjantaina klo: 19.00 Kaarina-äitini ja Annika Myllärin Cabaret! -konserttiin sekä sen jälkeen salonkikonserttiin. Kuohujuoma kuulemma sisältyy lipun hintaan ja jalalla saa pistää koriasti.
Lauantaina olisi tarkoitus osallistua Nuotit nietoksessa -lastentapahtumaan. Musiikkia, lättyjä ja pulkkailua. Täydellistä.

Kamarimusiikkiviikon sivuille löytää täältä: http://www.kamarimusiikkiviikko.net/Kaustisen_Kamarimusiikkiviikko/Ohjelma.html

Kaustisella nähdään!

Purku

Muistatteko vielä?

Talvi soi tarinoita -näyttely venähtikin hieman ajateltua pidemmäksi. Eilen oli viimein aika(a) purkaa näyttely.

Astellessani alas galleriaan huomasin pienen jännityksen tunteen nousevan pintaan. En ollut nähnyt näyttelyä lähes neljään kuukauteen. Olisinko enää lainkaan tyytyväinen kuviini tai esillepanoon? Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta neljä kuukautta on nuoren taiteilijan elämässä pitkä aika.

Gallerian puolella epäilys muuttui iloksi. Vähän, kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Siellä työni oli edelleen, yhtä veikeänä ja helposti lähestyttävänä, kuin tammikuussakin.

En ollut vauhdikkaassa dokumentoinnissa ihan omimmillani, se tuli selväksi viimeistään opinnäytetyöprojektini aikana. Pystyn siihen, mutta se ei tuota minulle niin suurta iloa, kuin valokuvauksen henkilökohtaisempi ote.

Näyttelyn purkaminen tuntui hieman haikelta. Ladoin kuvat pahvilaatikkoon tietämättä, otanko niitä enää koskaan sieltä pois. En haluaisi unohtaa näitä kuvia.
Ehkä joskus arkistoja kaivellessani löydän tämän pahvilaatikon ja inspiroidun jälleen nuoruuden kokeiluista.

P.S. Te ihanat, jotka olette ostaneet töitäni Talvi soi tarinoita -näyttelystä, otan teihin pian yhteyttä!

Kuvaton tilitys

Kaustisen kamarimusiikkiviikko päättyi eilen ja tämä rouva vuoden taiteilija kaatui samantien sänkyyn. Stressi alkoi purkautua jo lauantai-iltana vuodattamalla turhan herkistymisen aiheuttamia kyyneleitä ja äänen menettämisellä.

Maalarinkankaalla raivonnut flunssa pakotti Idan jäämään sunnuntaina sänkyyn, joten sinnittelin yksin kuumeisena edustamassa näyttelymme valmistumistapahtumassa kahden tunnin yöunien voimalla.  Itkua pidäteltiin jälleen, kun ihanainen Fiulia-yhtye musisoi ylitsevuotavan tunteikkaasti.
Maailman kaunein lauluääni löytyy muuten Kaustiselta. Aili Järvelän soundi osuu ainakin minulla johonkin tuntemattomaan itkuhermoon, joten siinä sitä taas pillitettiin kun Aili esiintyi Fiulian jälkeen.

Iltapäivällä galleria alkoi täyttyä ihmisistä. Oli upeaa nähdä ihmisten katsovan kuviani ja keskustelevan niistä. Tavoitteenani oli ollut nimenomaan se, ettei teos tuntuisi liian arvokkaalta ja pelottavalta, vaan että tarinoita voisi mennä tutkailemaan itse teokseen. Kollaasi on syvyyssuunnassa noin kolmimetrinen ja ripustuksessa olin pyrkinyt siihen, että se kutsuisi sisäänsä. Se, että katsojat uskalsivat mennä sisälle kolmiulotteiseen kollaasiini, herätti minussa suurta riemua. Olin onnistunut!

Illansuussa suuntasimme perheen kanssa kotiin. Automatkan aikana pimeyskin alkoi tuntua liian kirkkaalta, puhumattakaan vastaantulevien autojen valoista. Kotiin päästyämme tipahdin sänkyyn migreenin kourissa. Stressi tuli ulos kertaheitolla.

Se, että nukuin viime yönä 15 tuntia, kertoo jotain edellisen viikon rankkuuden tasosta. Näin luodaan neljänkymmenenviiden kuvan näyttely viikossa! Nuoruuden hulluutta, tietämättömyyttä ja uskallusta. Isänikin sanoi osuvasti, että "valokuvaajana olet ihan hyvä, mutta ajantajua sinulla ei ole lainkaan". Luultavasti en olisi ryhtynyt tähän, jos minulla olisi ajantajua.

Koko viikko on oikestaan verrattavissa synnytyskokemukseen. Hirveän tuskan ja pinnistelyjen ja ponnistelujen kautta saa luotua jotain omaa ja uutta. Kun työnsä tuloksen näkee edessään, tuntee iloa ja ylpeyttä. Samalla kuitenkin ajattelee, että tähän hommaan en kyllä ryhdy enää koskaan.
Kunnes huomaa jälleen vuoden päästä olevansa raskaana. Tai tekevänsä samanlaista näyttelyä.

Valmis!

Onnellinen on hän.

Hyvin, hyvin onnellinen.

Siis todella onnellinen.

Väsynyt artisti

Tänään oli viimeinen kuvauspäivä. Se kesti noin 15 minuuttia. Lumisade oli minulle hyvä (teko)syy lopettaa lyhyeen.

Kun tiedotusvälineissä on puhuttu näyttelystämme, on aina nostettu esille minun ja Idan erot valokuvaajina. Ida harkitsee ja työskentelee hitaalla tempolla. Minä taas olen se nopea ja tuottelias.
Eilen illalla alkoi kuitenkin tuntua, että tempo ja tuotteliaisuus on viety äärimmäisyyteen minun kohdallani. Paineet ovat suuret, kun tietää ajan rajallisuuden, sekä sen että printit tulisi olla seuraavana päivänä gallerian seinällä. Vielä kun tekniikka pettää, tuntuu jatkaminen raskaalta.

Odotin viikkoa hirveällä innolla. Odotin että pääsen näyttämään taitoni. Tunsin että pystyn laittamaan itseni sataprosenttisesti likoon tähän projektiin. Osittain olen pettynyt suoritukseeni. Tuntuu, etten ole osannut luoda täysin minun tyylistäni materiaalia, vaan kokonaisuus on tyylillisesti hajanainen.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että lähdin tekemään näyttelyä tällä tavalla. Viikko on ollut äärimmäisen opettava. Uskon että näyttelystäkin tulee lopulta tämän hard core -tilanteen huomioon ottaen onnistunut kokonaisuus.

Huoh.

Munausten ja katastrofien päivä

Tänään on ollut huono päivä. Ei, vaan eilen. Kello onkin jo noin paljon. Kuitenkin, tietokoneeni kovalevy sanoi itsensä irti. Puhuin koneelleni kauniisti, paijasin sitä ja lopulta jopa sorruin itkunsekaiseen aneluun. Mutta ei se enää käynnistynyt. Ensin tuli tyhjä olo. Sitten paniikki. Kaikki se työ, kaikki poissa. Ja kaikki se tuleva työ! Miten ihmeessä selviän meneillään olevista festareista ilman konettani? Hassultahan se kuulostaa, mutta kun valokuvaajan tietokone menee rikki, se on melkein yhtä paha asia, kuin jos kamera tilttaisi.
Alkujärkytyksen jälkeen alkoi puhelinralli. Onneksi minulla on kaksi isoveljeä. Toinen mac-asiantuntija ja toinen yleisnero. Pettymyksekseni ainoa neuvo jonka velisektorilta sain, oli soittaa machuoltoon. Seuraava puhelu suuntautui siis Kamppiin. Langan toisessa päässä mac-täti käski minun ehdottomasti olla koskematta mihinkään, jos haluan kovalevyltä vielä jotain pelastaa.
Rakas koneeni lähtee pian viimeiselle matkalleen Ruoholahdenkadulle Helsinkiin.

Rakas kone. Ystävä. Jää hyvästi. Kiitos kaikesta. Anteeksi jos olen joskus syönyt voileipää päälläsi ja vienyt sinut liian kylmiin ja kosteisiin paikkoihin. Olit korvaamaton.

Seuraavaksi tietenkin mietin, kuinka korvaan tämän korvaamattoman koneen. Äidillä on läppäri. Sylimikro sanan todellisessa merkityksessä. Kultainen äitini antoi sympaattisen sylimikronsa minulle lainaan Kamarimusiikkiviikon ajaksi. Palaset alkoivat todenteolla loksahdella paikoilleen, kun muistin että minulla on kotona asentamaton Photoshop. Ehkä tästä selvittäisiin.

Palaset alkoivat loksahdella pois paikoiltaan, kun aloin illalla käsitellä kuvia. Kalibrointi. Se tapahtuu huomenna.

Tietokone-shown ja kuvaamisen välissä ehdin pyörähtää galleriassa ripustamassa uuden satsin kuvia. Idalle ja minulle oli sovittu radiohaastattelu iltapäivälle. Soitin Idalle aikaisemmin, että en ehdi katastrofaalisen tilanteen takia paikalle, joten hän joutuisi hoitamaan homman kotiin yksinään. Kuitenkin kävi niin (epä)onnekkaasti, että haastattelija Raila Paavola oli vielä paikalla haastattelemassa Idaa minun saapuessani. Minäkin jouduin siis tenttiin. Kyllä, tentiltä se tuntui, eikä mukavalta rupattelulta. Raila hoiti asiansa ammattitaidolla, mutta minä munasin itseni täysin. Menin jumiin. Voitte kuunnella munaukseni torstaina klo: 11.40. Yle Radio Keskipohjanmaalta. Tai kuunnelkaa se Idan osio ja sulkekaa radio sen jälkeen. Ei siitä sen enempää.

Tässä vielä yöpalaksi pari kuvaa galleriasta.

Hyvää yötä.

Missä mun natural flow?

Valokuvaajankin tulisi välillä harrastaa. Valokuvausta nimittäin. Astua siihen samaan pisteeseen, missä seisoi silloin teininä, kun kuvasi omia jalkojaan. Kiertää katuja (rikkinäisissä converseissa) kamera olalla etsien roskista kauneutta.
Tänään heittäydyin harrastelijakuvaajan rooliin, Kaustisella tietenkin. Fiilistelin automatkan aikana kelmeää auringonpaistetta. Odotin innoissa että pääsen töihin. Kaikki aistit avoinna ja tarpeeksi vaatetta päällä.
Alavetelin kohdalla auringonpaiste muuttui kelmeästä huolestuttavan kelmeäksi. Kaustiselle päästyäni aurinkoa ei enää näkynyt. Varjot olivat hävinneet. Maailma oli muuttunut kaksiulotteiseksi. Hemmetti.
Haastetta lisäsi se, että paikat joihin olin ajatellut mennä kuvaamaan olivat lumikengättömän ulottumattomissa.

Pörräsin kylällä jonkin aikaa. Huomasin kuvaavani katulamppuja, roskia työmaalla ja myös niitä omia jalkojani. Olin palannut visuaalisten havaintojen tekijänä vuosia taakse päin. Ainoa ero teiniminä-kuvaajaan oli vain ero viattomuudessa. Ennen en tiennyt, kuinka minun pitäisi kuvata. Filmiä paloi, olin onnellinen ja inspiroitunut kuvatessani. Ja kehityin.
Nyt muka tiedän mikä tekee valokuvasta kiinnostavan. Olen asettanut itselleni riman, jota en saa alittaa. Tänään tiesin etten voi saada hyvää kuvaa, ja se ahdisti.

Onneksi jaksoin yrittää. Etsin, etsin ja etsin. Lopulta onnisti. Yhdestä kuvasta mieheni jopa sanoi, että "tuostahan voisi tehdä levynkannen". Se oli suuri kehu.

Löytö!

Tässä ne jalat.

Pahoitteluni otsikosta, insideläppä.

Galen!

Muusikot ovat täysin sekopäistä sakkia. Nämä kuvat ovat eräästä koesoitosta.

Onnea vielä Tipi!

Jäätävää

Lauantaina päivällä Kamarimusiikkiviikon ohjelmassa oli lapsille suunnattu tapahtuma "Nuotit nietoksessa". Pulkkamäkeä ja luistelua  musiikin tahtiin.  Kuinka romanttiselta tämä onkaan näyttänyt järjestäjien mielikuvissa, mutta niissä mielikuvissa ei luultavasti satanut taivaalta jääpuikkoja.
Olin itsekin edellisenä päivänä sortunut romantiseeraamiseen ja haaveillut kuvaamisesta tuossa pumpulisessa pulkkamäessä. Yksi urhea toppahaalarisoturi onneksi antoi iloa minulle ja muille ikkunasta kurkistelijoille tuona jäisenä päivänä. Hyvä Hilma!

Marginaalissa on tunnelmaa!

Kaustislaiset yllättivät säntillisyydellään! Yli-inhimillisen pusertamisen jälkeen myöhästyimme Idan kanssa näyttelymme avajaisista vain kolme minuuttia. Pölähdimme puuskuttaen Kansantaiteenkeskuksen aulaan. Meidät huomattuaan joku huudahti "nonnih"! Aulallinen silmäpareja kääntyi minuun ja Idaan päin. Saimme raikuvat aplodit. Samalla sekunnilla soittovalmiudessa olleet Näppärit kajauttivat ilmoille yhden nuorta elämäniloa kipinöivistä kappaleistaan. Tällä hetkellä seisoimme Idan kanssa vielä ovensuussa toppatakit päällä, hieman hämmentyneinä. Akateeminen vartti ei olekaan käytössä Pohjanmaan kulttuurin kehdossa.

Saimme rokkivalot!

Avajaisten jälkeen menimme Kalliopaviljongille iltamiin. Tilaisuus teki jälleen selväksi sen faktan, että klassisessa musiikissa ei ole mitään pelättävää. Klasariakin voi fiilistellä rennosti kaljatuopin takaa. Jopa seurustelu oli sallittua. Ja ohjelmaan sisältyi huumoria, voitteko kuvitella!

(Anti)näyttelyä rakentamassa

Kutkuttavaa! Perjantaina on näyttelyn avajaiset Kaustisella! Ja minulla ei ole ainuttakaan kuvaa esillä. Eikä hetki sitten ollut ainuttakaan kuvaa olemassa. Oma osuuteni näyttelyyn syntyy kamarimusiikkiviikon aikana. Ripustus tehtiin kuitenkin jo tänään. Kuinka se on mahdollista?

Ripustustekniikkani on vaihtoehtoinen. (Vaihtoehtoinen ripustus kuulostaa hienommalta kuin se fakta, että rahat loppuivat kesken, joten käytän tuota termiä.) Kiersin tänään pari tuntia Kokkolassa kaupungilla etsien ohutta narua tai siimaa ja puisia pyykkipoikia. Käänsin Hartmanit, Kodin Terrat ja Agrimarketit ympäri. Kodin Terrasta löytyi viimein puisia pyykkipoikia. Ystävällinen myyjä yritti saada minut ostamaan "ihania" ja värikkäitä muovisia pyykkipoikia. En hairahtanut. Mutta myös täällä, kuten muuallakin siiman tilalle minulle kaupiteltiin piippolankaa. Muovi ei säväyttänyt taaskaan. Onneksi Agrimarketissa Mikki-setä osasi neuvoa minut kalastustarvikeliikkeeseen.
Siellä sain halata koiraa, silittää kissaa, katsella liikkeenomistajan matkakuvia, keskustella kameroiden tekniikasta (jokaisen valokuvaajan lempipuheenaihe), tutustua salaiseen valokuvausstudioon tiskin alla ja päivitellä tekijänoikeuskiistoja. Niin, ja sain myös siimaa!

Iltapäivällä pääsin viimein kansantaitenkeskukselle ja aloitin poraushommat. Kiinnitin siimat lomittain seinästä seinään. Koska fyysisiä kuvia saadaan vasta maanantaina, kiinnitin hetken mielijohteesta Idalta jäänyttä pakkauspaperia roikkumaan siimoista. Halusin, että avajaisissa on olemassa jotain muutakin, kuin pelkät näkymättömät siimat.
Huomasin, että papereista muotoutui myös kauniita varjoja seinille spottien avulla. Oho, installaatio! Tällä hetkellä osuuteni galleriassa muodostuu siis kuvattomasta valokuvakollaasista, sekä hatarasta installaatiosta. Onneksi keksin laittaa  aulaan gallerian ulkopuolelle videotykin, jolla heijastan kuvia seinään suuressa koossa. Joitain kuvia on siis nähtävissä myös avajaisissa.

Leijailevat antikuvat.

Kuvan kuva ei liity mihinkään.

Ida ja huomisen työ.

Ilmeisesti silloin tällöin nollabudjetista on hyötyä. En voinut tyytyä perusratkaisuihin. Tilanne vaati hieman aivoa, pari ruotsalaista sisustuslehteä ja ystävällisiä ihmisiä. Onneksi viimeisistä ei ainakaan Kaustisella ole puutetta. Ihania ootte, Jussit, valomiehet ja kaikki!

Kansikuvatyttö

Siellä se selittää kädet viuhuen, kuin mikäkin kulttuurivaikuttaja.
Jonkin verran tulen vaikuttamaan Kaustisella tulevan viikon aikana. Olen saanut kunnian olla Kaustisen kamarimusiikkiviikon vuoden taiteilija. Jaan ilon identiteettivarkaan ja ystäväni Ida Nisosen kanssa. Uskon, että suurin osa kaustislaisista luulee Idan olevan minä. Olinhan ennen Nisonen nimeltäni. Kriisin paikka.

Siellä valmistaudutaan kamarimusiikkiviikkoon iloisin mielin, kuin urheilijat konsanaan.

Jutun kirjoitti Keskipohjanmaahan Leena Nygård ja kuvat otti Clas-Olav Slotte.