Palapeli

Arkistosta, osa 3

Arkistosta, osa 2

Sameassa vedessä

Uusekspressionismin syvin olemus

By: Pat-Erik yks vee

Rajauksia keskeneräisestä

Arkistosta

Naiset, laulavaiset

"Myös levyä tehdessä otettiin yhteistyökumppaniksi nuori naiskuvaaja Ulla Nikula, joka vastaa niin julisteesta kuin levyn kansilehdistä ja valokuvista."
-Keskipohjanmaa 8.3.2011


Kyse on Kokkolan Naislaulajista ja heidän levytyksestään teoksesta "Ruuhkavuodet".
Tässä kurkistus levyn kansilehtiseen.

Naislaulajat esiintyvät ensi lauantaina Kaarlelan kirkossa.
Tsekidaut!

Hoppu!

Höpsin tuossa viime viikolla siitä, kuinka tärkeää on pysyä vireänä luomisen kanssa. No, tällä saralla ei ole ollut ongelmia viime päivinä.
Viikonloppuna yksi deadline pläjähti voimalla päin pläsiä. Tehtävänanto oli luokkaa "tee levynkannet kahdessa päivässä." Ei kait siinä. Minä tein. Jouduin kyllä järjestämään itselleni muutaman päivän lisäaikaa erään ongelman takia. Koneeni kovalevyhän tosiaan kuoli. Maanantaina sain Helsingistä tiedon, että mitään ei ollut tehtävissä. Kovalevyltä ei pystytty pelastamaan mitään. Ja arvatkaas olivatko levynkansiin tarvittavat kuvat tuolla kovalevyllä?
Järjestin uudet kuvaukset loppuviikolle. Uudet kuvat ehtivät juuri ja juuri painoon levyn kanssa. Kunhan tekniikka pelaa. Kamera voi sanoa "error", tietokone voi tiltata, mitä vain.
Saatan siirtää valmiit kuvat saman tien ulkoiselle kovalevylle ja polttaa muutamalle levylle. Pitäisikö vielä tehdä kymppikuvat?

Jos tästä ei mitään positiivista pysty repiä, niin jäipä ainakin yksi opetus käteen; muistakaa hei kaverit ne varmuuskopiot.

Rakastaa, ei rakasta...

"Olen aina ihastunut uusimpaan kuvaani, palvon ja rakastan sitä ja olen sille hirveän hyvä. Mutta jossain vaiheessa meidän suhteemme on ohi, ja tarvitsen uuden kuvan. Tämä kuulostaa ihan hyväksikäytöltä. Esimerkiksi Elskar Fyr oli mulle todella rakas ja Savior. Pitelin niitä lähelläni. Ja nykyään tunteeni niitä kohtaan on vähän kuin kohtaisi vanhan rakastetun...käyttäydynkin ne nähdessäni niin."
Näin puhuu valokuvataiteilija Susanna Majuri.

Omiin teoksiinsa käyttää niin paljon aikaa  ja sydäntä, että niistä tulee aina jollain tapaa rakkaita. Tämä tunne kuitenkin häviää ajan myötä. Usein todella nopeasti. Joskus omista ensin niin rakkaista töistään alkaa tuntea jopa häpeää.
Muuttuukohan tämä koskaan? Onko tämä vain omaa kypsymättömyyttäni? Sitä, etten ole vielä löytänyt niin sanottua omaa tyyliäni? Olisi hienoa jos teokseni säilyttäisivät arvonsa. Muunkin kuin nostalgia-arvonsa.

Tässä pari maalausta, jotka tein Pohjoismaisessa taidekoulussa upean Tiina Heiskan kurssilla.

Olen ajatellut pitää maalaamisen vielä harrastuksena.

 
Harrastaminen on ihanaa, kritiikitöntä toimintaa. Harrastelijoilla onkin usein turhia luuloja itsestään, koska kukaan ei kritisoi.
Kun jotain alkaa tehdä tosissaan, huomaakin olevansa huono. Ja silloin pitää alkaa tehdä toitä. Pelkkä lahjakkuus ei enää riitä.
Kun olen maalaillut kotona yksikseni, olen usein ollut tyytyväinen töihini. Isikin on ollut valmis vuoraamaan kotinsa seinät harrastelijatöilläni. Pudotus tuosta tyytyväisyyden kuplasta on hurja, kun saa opetusta maan eturivin nykytaiteiteijoilta. Huomaakin, etteivät rahkeet riitä.
Ensin tulee nöyryys. Sitten oivallus. Sen jälkeen on valmis ottamaan askeleen eteenpäin taiteilijana. Ja tämä toistuu. Uudestaan ja uudestaan. Toivottavasti koko elämän ajan.