perjantai 30. joulukuuta 2011

Heikkoudesta vahvuudeksi

Vuosi 2011 on ollut yksi tärkeimmistä elinvuosistani tähän mennessä. Tämä vuosi on ollut minun vuoteni. 
Vuoden kuluessa olen keksinyt itseni ja koonnut itseäni oikeaan suuntaan. Olen parantanut itseni liialta julmuudelta itseäni kohtaan. Olen samalla oppinut kyseenalaistamaan muiden ihmisten julmuuden. 
Vaivihkaa muutin herkkyyteni vahvuudekseni. 
Heikkous ei ole enää heikkouteni.




perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulua

Tämän joulun tekee ainutlaatuiseksi oma kaksivuotiaani. Viime jouluna hän oli vielä liian nuori innostuakseen kuusen koristelusta tai joulupukista. 
Tänä jouluna saimme kuusta koristellessamme kokea tyttäremme silkasta innostuksen sekaisesta riemusta purkautuneen joulukuusi-laulun häpeilemättömillä tanssiliikkeillä maustettuna. 
Pelkästään joulupukista puhuminen saa hänen silmänsä tuikkimaan tähtien tavoin.

Omasta lapsuudestani alkaa olla jo niin kauan, että aitoa jouluinnostusta on vaikea saavuttaa. Mielikuvitukseni onneksi pelaa edelleen niin hyvin, että toisinaan saan hetkistä todella voimakkaita tuntemuksia. Nämä voimakkaat tuntemukset liittyvät aina lapsuuden aikaisiin tunteisiin. Elämykset koettiin lapsena paljon voimakkaampina kuin nyt aikuisena. 

Onko olemassa ikäneutraalia joulutunnelmaa? Koemmeko me aikuiset joulun aina oman lapsuutemme tai omien lastemme kautta?  




Hyvää joulua, armaat lukijat!

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joulukortti

Kuten joka joulu, myös tänäkin jouluna isäni tilasi minulta joulukorttikuvituksen. 
Hyvä perinne. Tulee tartuttua kynään ainakin kerran vuodessa.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Mies marginaalista

Helsingissä piipahtaessamme kävimme mieheni kanssa työkeikalla haastattelemassa ja kuvaamassa erästä viisasta päätä ja Suomen kansan asennekasvattajaa. 

Tässä yksi harhalaukaus keikalta.

Töölöntori



Vaikka ilma on synkin mitä olla saattaa ja ihmiset kuhisevat ympärillä kasvot ja vaatteet hiirenharmaina, on Töölöntorilla silti tunnelmaa.
Voiko olla mitään hauskempaa kuin rapukoiden, eli  ratikoiden bongailu kuudennen kerroksen ikkunasta pillimehua siemaillen?

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Äitiysvaate

Mekko on miehen mummun vanha. Niitty tuossa takana on mahottoman kaunis.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Mr. Bond ja fotogeenitär

Hääkuvaus on aika helppoa kun mies näyttää James Bondilta ja naisella on Kokkolan sädehtivin fotogeeni. Ainoa vaikeuttava tekijä Bondin ja fotogeenittären kuvauksissa oli kuvaajan (eli minun) hillitön raskauspahoinvointi. Yrjö jäi kuvatessa onneksi sivuosaan hääparin varastaessa shown.









Tiina ja Mikko, senkin onnekkaat rontit! Ihanaa, että löysitte toisenne!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Romua seinillä

Kolmen vuoden ajan olen haaveillut romukollaasista olkkarin seinällä. Onneksi taloudessamme asuu edes yksi aloitekykyinen ihminen (se en ole minä).
Saimme siis kolmen vuoden haaveilun jälkeen viimein tartuttua vasaraan. Kollaasi on vielä kesken, mutta alkaa hiljalleen hahmoittua.


Seinältä löytyy tällä hetkellä muistoboksin aarteista kyhättyjä tauluja, vanha puinen lesti, ikivanha puulaatikko ja tolokuttoman vanha mittakauhamikälie.

Lisäsimme hieman "uutta" romua myös pianon päälle. Kauniit kehykset löytyvät kiikkututan vintiltä, kuten muutkin romut.


Ei muuta asiaa. Nyt takaisin taidehistorian pariin.
Romuhamsteri kuittaa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Talviturva kahdelle

Onneksi en ehtinyt kauppaan asti uuden hieman väljemmän talvitakin toivossa. Oma kaappi nimittäin taas yllätti.
Ostin tämän suuren sinisen talviystävän joltain Lahden pettämättömältä kirpparilta vuosia sitten. Normimitoissa takki tuntui ehkä hieman liian liehuvalta, joten ruppana on jäänyt käyttämättömänä kaappiin. Mutta nyt kun meitä on kaksi, takki on kooltaan juuri täydellinen.



Että leditsnou vaan.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Korkea kollaasi


Keittiön kuvakollaasi kasvoi eilen ennen puoltayötä metrin kohti korkeuksia. Ylimmät kuvat ovat katon rajassa lähellä kolmea metriä. Tykkään.

torstai 10. marraskuuta 2011

Muuten kuuluu poks

"Kulttuurin keinoin barrikadeilla", kirjoittaa Anne Saarikettu tämän päivän Keskipohjanmaassa. Upea juttu, että opiskelijoiden tempaus taideopetuksen puolesta kiinnitti myös median huomion.

Tajusin tuossa, että jos opiskelupaikkoja oltaisiin seitsemän vuotta sitten vähennetty 41%:lla, en olisi minäkään välttämättä saanut koulutustani. Mitä minä sitten tekisin? Ainakin olisin onneton ja turhautunut. 
Pikku tyttöni aina joskus käskee minun olla laulamatta. Tuolloin vastaan että "äidin on pakko, muuten kuuluu poks". Sama juttu on kaiken luomisen ja itseilmaisun kanssa. Muuten kuuluu poks. 

Vaikka taiteen tekeminen on tietenkin tärkeää taiteilijalle itselleen, ei pidä unohtaa taiteen tärkeyttä koko yhteiskunnalle. En jaksanut edellisessä kirjoituksessa edes aloittaa tätä aihetta, sillä pidän sitä itsestäänselvyytenä. Keskipohjanmaan jutussa teatteri-ilmaisun opiskelija Miia Säppi kuitenkin asiallisesti muistuttaa, kuinka hänenkin ammattinimikkeensä pitää sisällään myös hyvinvoinnin moniosaajan. "Koulutukseen liittyy paljon osallistavaa teatteria päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa, maahanmuuttajatyössä sekä peruskoulussa", kirjoittaa Saarikettu. Yleensä taiteella on siis tarkoituksensa ja kohteensa. Ja usein myös hyötynsä.

Kuva: Clas-Olav Slotte
Kuvassa meidän Pihla-tyttö, Elina Salmi sekä minä synnyttämässä Anni Paalasta.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

The "earth" without "art" is just "eh"

Opetusministeriö on tehnyt ehdotuksen kulttuurialan opiskelun aloituspaikkojen leikkaamisesta. Nyt puhutaan valtavan suuresta 41%:n leikkauksesta. Valtioneuvosto päättää koulutuksen kehittämissuunnitelmasta ensi kuussa.

Systeemi, johon ihminen on itsensä sitonut on mahdoton oravanpyörä. Tuottaa tulisi jatkuvasti lisää ja talouden tulisi kasvaa. Taiteilijat ovat tässä systeemissä tietenkin riippakiviä. Taiteilijat eivät tuota valtiolle ja jotkut taiteilijat elävät pelkillä verorahoilla. Niinpä talouden ollessa nykyisessä jamassa tietenkin vähennetään taiteilijoiden määrää. Tehdään niistä hihhuleista hyödyllisiä.

Kun systeemi joskus murenee ja maapallon sietokyky ylittyy, uskon että jollain tulee taiteilijoita ikävä.
Mielestäni taiteella voitaisiin auttaa jo tämän hetkistä tilannetta. En allekirjoita iskulausetta "älä ruoki lamaa" (eli kuluta, kuluta, kuluta!), mutta iskulauseen ohjetta voisi noudattaa kuluttamalla kulttuuriin.
Jospa jättäisimme ne epäeettisimmät ostokset kauppaan ja menisimme vaikka teatteriin?

Olen valtavan onnellinen, että opetusministeriön ehdotus on synnyttänyt ihmisissä vastareaktion. Mielenosoitus aloituspaikkojen leikkauksia vastaan järjestetään Helsingissä 18. marraskuuta.
Myöskin Kokkolan seudulla opiskelijat ovat nousseet vastarintaan. Keski-Pohjanmaan AMK:n musiikin ja esittävän taiteen opiskelijat ovat järjestäneet tapahtuman kulttuuriopetuksen puolesta. Kauppakeskus Chydeniassa nähdään tanssia ja performanssia sekä kuullaan musiikkia vielä tulevana perjantaina ja lauantaina. Tänään keskiviikkona Chydeniassa oli ohjelmaa klo: 15.00-18.00.
Tapahtumalla halutaan avoimesti näyttää mitä koulussa tehdään. Esitysten ohessa kerätään nimiä adressiin taideopetuksen puolesta ja varoja mielenosoitusmatkalle.

Minä kannan korteni kekoon tanssimalla Tanssiryhmä Uudessa. Esitämme Uuden kanssa Chydeniassa Pukumiehen ja Clas Ohlssonin liukuportaiden välissä demon uudesta koreografiastamme. Ryhmämme kolme jäsentä opiskelevat Kokkolassa teatteri-ilmaisun ohjaajiksi, joten Uuden osallistuminen tempaukseen oli perusteltua. Voisin kyllä tanssia hyvän asian puolesta milloin tahansa.

Kulttuurisoturi tanssivalmiudessa.
Tässä vielä Chydenia-tempauksen ohjelma ja aikataulu. Menkää paikalle ihmettelemään ja tukekaa kulttuurin tulevaisuutta!

Ke n. klo 15 - 15.45 Tanssiryhmä Uusi - demo
klo 16 - 16.40 Taiteen esto -performanssi
klo 16.50 - 17.30 Duo Anna & Matti
klo 17.30 - 18.00 Duo Jukka & Julia

Pe klo 17.00 Tanssiryhmä Uusi - demo
klo 17.30 Kevään herääminen - kohtaus näytelmästä

La klo 13.00 Performanssi
klo 13.30 Kansanmusiikkia
klo 14.00 Kevään herääminen - kohtaus näytelmästä



Palautelaatikon sisältö


-Upea näyttely! Kiitos!


-Tosi hieno kuva tuo leveä kuva jossa nainen kävelee metsässä, ihan kuin haistaisi metsän.


-Hyviä!


-Tosi hieno, ihania kuvia.


-Loistavaa ja hyvin kuvattu! Aihepiirit hyvät.


-Tosi hyviä kuvia, kiitos!


-Hienoja! Ihana katsoa.


-Kauniita töitä, tulee itsellekin inspiraatio valokuvata :)


-Tykään :)


-Kesän kaipuu hyvä.


-Kuvat, erityisesti luontokuvat herättivät paljon tunteita. Ihania aiheita; arki, tässä hetkessä oleminen. Tulin varta vasten paikalle ja nautin. KIITOS. P.S. Paikkaan oli helppo tulla mutta siellä oli liikaa häiriötekijöitä. Esim. kirjasto olisi parempi :)


-Paljon rakkautta teille kaikille! Sain paljon, kiitos.


-Olin töistä väsynyt ja virkistyin kun näin käytävässä työnne. Valon lapsi erityisesti puhutteli. Kiitos! Hienoja runollisia töitä!!!


-Kauniita, puhuttelevia kuvia. Voimauttaa katsojan.


-Valokuvat olivat hienoja. Olette kaikki lahjakkaita :)


-Hieno näyttely, upeat kuvat ja runot. Kiitos.


-Valon lapsi Hanna, ihana toteutus!


-"Jokainen yksinään, maan sydämellä, auringon säteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta." 
Salvatore Quasimodo
Kiitos!


-Kiva näyttely tykkäsi kovasti


-Tosi kiva ja puhutteleva tuo tiskipöydällä jalat! "Arjen sankari"


-Ompa hienoja kuvia! KIITOS!


-Alexandran Hyvä sydän, teräskuori: koskettava, surullinen, tosi kaunis runo. Kuvat olivat niin oikeat.


-Mukava piristys rappukäytävässä. Paras mielestäni kuva jossa jalat kuvattu tiskipöydällä, kuva poikkeaa muista kuvista edukseen.


-Poikien kanssa käytiin, katsottiin, nautittiin... Kiitos


-Erikoisen hyviä kuvia.


-Kiitos!


Nyt puhuttiin siis Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttelyn palautelaatikon sisällöstä.
Tähän mennessä tiesin, että kuvat olivat antaneet kurssilaisille paljon, mutta nyt selvisi se, että myöskin katselijat saivat kuvista elämyksiä ja voimaa.

Kiitos kaikille näyttelyvieraille!
Ja vielä kerran kiitos upeille kurssilaisille!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Rakastuneiden kuvaamisen siedettävä helppous

Hääpäivänään tämä ihana pariskunta oli niin rakastunut, että he tuskin edes huomasivat minun kuvaavan heitä. Olen joskus joutunut heittämään hääkuvauksissa puolivitsinä, että "koettakaa näyttää hieman rakastuneilta". 
Mutta nämä lintuset eivät tarvinneet ohjeita lainkaan. Ja näyttivät rakastuneiltakin ihan luonnostaan.

Onnea vielä Espooseen! 











torstai 27. lokakuuta 2011

Vielä kerran voimauttavasta -Keparin juttu

Jos jollain on jäänyt lukematta Keskipohjanmaan juttu Voimauttavan omakuvan kurssista ja näyttelystä, niin jutun voi lukea tuosta alta. Var så goda!

Terapeuttista valokuvaa

Tiina Ruotsala
KOKKOLA (KP)
Voimauttava valokuva on tullut jäädäkseen eikä ihme. Joka kerta kyseistä kuvauksen lajia nähdessäni jaksan hämmästyä yhä uudestaan siitä kauneuden voimasta, mitä kameran käyttäjät loihtivat vedoksilleen – vaatimattomilla pokkarikameroillakin. Voimauttava valokuvaus ei keskity tekniikkaan vaan sisältöön; se opettaa, auttaa ja tukee hyväksymään myös kuvaajan itsensä ja ne elämänpolut, jotka kukin taivaltaa.

Kokkolalainen valokuvaaja Ulla Nikula teki opinnäytetyönään Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutissa valokuvakirjan voimauttavasta valokuvasta kuvaajan itsensä kohdalla. Syksyn aikana hän veti Kokkolan seudun opistossa kurssin, jossa lähdettiin liikkeelle Nikulan oman kokemuksen kautta. Nikula koki opinnäytetyössään kuvauksen itseterapiaksi. Hän sai annettua itselleen lempeyttä ja armoa. Kuvien ote ei ole realistinen, mutta tavoitteena on rehellinen heijastus omasta itsestä.
Kurssille osallistui kymmenen naista ja heti aluksi sovittiin, että hyvinkin henkilökohtaiset tarinat jäävät kurssilaisten tietoon. Omista kokemuksistaan voi toki vapaasti kertoa, mutta ei muiden. Kokkolan opiston rappukäytävässä ja tasanteilla on nyt esillä näitä valokuvia, jotka kertovat enemmän tai vähemmän suoraan kuvaajien omasta elämästä. Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttely on esillä tämän kuun loppuun.
Kolme kurssilaista Mari Kettunen, Alina Kentala ja Aliisa Vaittinen, esittelivät omia töitään toimittajalle torstaiaamuna, illalla oli tiedossa avajaiset oman porukan kesken.
– Juhlimme ja menemme yhdessä syömään, kiteyttää Ulla Nikula ja on enemmän kuin tyytyväinen kurssiin.
–  Kurssilaiset heittäytyivät aidosti aiheeseen. terapeuttistahan tästä tuli, olemme nauraneet ja itkeneet paljon yhdessä.
Tyytyväisiä ovat kurssilaisetkin, jotka toivovat vilpittömästi syksyn sessiolle jatkoa.
– Vähän on vihreää valoa näytetty, paljastaa Nikula.

Jokaiselle näistä kolmesta kurssilaisesta voimauttava valokuva ja erityisesti tämän ilmiön Suomessa aloittanut Maailman kaunein tyttö -projekti kirjoineen ja näyttelyineen oli tuttu. Kolmikosta on hienoa, että Kokkolassakin järjestettiin tällainen kurssi, jossa valokuvaus sai aivan uuden ulottuvuuden.
Kun naiset esittelevät omat kuvasarjansa, konkretisoituu kaikki edellä kerrottu. Kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja jokainen on asettanut ne pelkäämättä esille, jokaisen Hagströmin kulmassa vierailevan silmien alle tarkasteltavaksi.
Mari Kettunen käsittelee kuuden kuvan Taistelun arvoinen -sarjalla oman veljensä itsemurhaa.
– Veljeni kuoli kesällä 2010. Kun aloitin kurssin, tarkoitukseni ei ollut käsitellä juuri tätä aihetta, mutta ehkä se kuitenkin oli alitajunnassa ja aloittaessani kuvauksen, puski esiin, Kettunen pohtii.
Kuuden kuvan sarjassa suruprosessia käsitellään Valkohiekoilla otettujen kuvien avulla. Vain yksi surukuva, on otettu Kettusen kotona.
– Siinä on koko prosessi, hän sanoo. Loppukuvassa metsästä tullut vesi on syövyttänyt väylän mereen.
– Suru on huuhtonut uuden väylän mereen.
Alina Kentalan kuvissa käsitellään arkea, joka usein on synkkää ja yksitoikkoista. Kuvia on vain kaksi, joista toisessa Kentala on noussut tiskipöydälle, ainakin jaloista päätellen.
– Ei aina ole pakko kulkea jalat maassa, hän sanoo ja saa katsojan hyvälle tuulelle. Tuollainen sopisi omaankin keittiöön. Toisessa kuvassa Kentalan vartaloon osuu kylmää valoa, mutta sisäinen lämpö hehkuu naisesta lempeän oranssina.
– Tässä olen käyttänyt sivusta sarastusvaloa, jolla olen saanut kylmän sävyn.
Tärkeää on ollut, että tällä kurssilla kuvaajat ovat itse kuvanneet itseään eli kamera on nostettu tasolle tai jalustalle.
– Joissakin kuvissa kuvan ottaja on ollut esimerkiksi oma aviomies, ja se näkyy heti. Kuvattavat eivät ole niin luonnollisia, tietää Ulla Nikula.
Aliisa Vaittisen työ on nimeltään Hiljennetyt äänet.
– Elämäni on ollut näkymätöntä, olen hiljentänyt itsessäni tiettyjä puolia. Ne eivät ole olleet esillä muille eivätkä itsellenikään. Tämän kurssin aikana olen nähnyt itsestäni kipeitäkin puolia, kokemus on ollut todella voimauttava.
Vaittinen on tehnyt kaikki kuvat aivan itse, alusta loppuun saakka.
– Valta on ollut minulla itselläni, hän hymyilee.
Näyttelytilat eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta toisaalta valokuvat saavat kyllä mahdollisimman suuren yleisömäärän elleivät kaikki talossa vierailijat satu käyttämään hissiä

Voimauttava omakuva -kurssipäiväkirja

PERJANTAI 16.9.2011

Yksitoista naista valuu hiljalleen luokkahuoneeseen. Kukaan ei tiedä mistä on kyse, mitä tuleman pitää. Enkä tiedä minäkään. Tiedän vain sen, että kurssi muokkautuu kurssilaisten itsensä mukaan.

Aloitan kertomalla, että en ole ennen opettanut voimauttavaa valokuvausta ja jos homma ei lähde kulkemaan, voimme muuttaa kurssin musiikki- tai tanssikurssiksi. Niistä minulla on enemmän kokemusta.  
Otan tilanteen taas haltuun kertomalla, mistä voimauttavassa omakuvauksessa on kyse ja mitkä ovat kurssin tavoitteet.
Näytän oppilaille kuvia muun muassa Elina Brotherukselta. Kerron heille myös omista töistäni ja kokemuksistani.

Kun tulee kurssilaisten vuoro esittäytyä, käy ilmi, että suuri heistä osa ei ole ennen kuvannut. Tämä on mielestäni hieno asia. Heillä ei ole siis ennakkokäsityksiä siitä miten kuva pitäisi rakentaa, vaan he voivat heittäytyä aiheeseen rennosti, ilman paineita.


LAUANTAI 17.9.2011

Aloitimme aamun kirjoitustehtävällä. Annoin kurssilaisille kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa elämäntarinansa. Tyylillä ei ollut väliä. 
Kun tarinat oli kirjoitettu, pyysin heitä alleviivaamaan ensimmäisen lauseen, kolmannen lauseen, viidennen lauseen ja niin edelleen, kunnes lauseita oli kuusi kappaletta. Sitten pyysin heitä kuvaamaan kuusi kuvaa näiden alleviivattujen lauseiden pohjalta. 
Ajatuksena oli se, että he antavat itse itselleen tehtävänannon. Tuolloin lopputulos voi olla paljon henkilökohtaisempi, kuin silloin, jos minä olisin antanut heille jonkin tietyn aiheen. Uskon yleensäkin kirjoittamisen voimaan. Kirjoittaminen avaa mielen lukkoja. Jos sinulla on konkreettinen lause tai ajatus tukena, on kuvan rakentaminen huomattavasti helpompaa, kuin pelkkien abstraktien mielikuvien pinnalta ponnistettaessa.

Ennen kuin kurssilaiset lähtivät kuvaamaan, viritin heidän mielensä oikealle taajuudelle ja luin heille seuraavan runon ”Maailman ihanin tyttö” -kirjasta.

”Entä jos katsoisit minua aivan hiljaa, 
  keskittyen. 
  Näkisitkö minut arkesi seasta? 
  Näkisitkö sen mitä en sano?
  Näkisitkö sävyjä siitä mitä haluan olla?
  Tartu niihin, älä usko siihen, 
  millainen luulet minun olevan.
  Tarvitsen siipeni.
  Unelmat värjäävät minut sisältä.
  Katso minua lempeästi ja auta tulemaan 
  niiden kaltaisiksi.
  Usko puolestani silloin, kun maailmani on 
  samea ja raskas.
  Tahdon, että olemassaoloni tekee sinut
  onnelliseksi.
  Sinun ilosi keventää minua.”



Tämän kuultuaan he lähtivät luokkahuoneesta hymyillen.


SUNNUNTAI 18.9.2011

Tämä päivä oli monelle mullistava. Aloimme käydä kuvia läpi verkkaiseen tahtiin ja keskittyen. Kurssilaiset kertoivat lauseet kuvien pohjalta. Sitten he kertoivat enemmänkin. Moni kertoi kaiken. Lupasimme, että kaikki mitä kurssilla puhutaan, pysyy luokkahuoneessa. Tämä lisäsi luottamusta ja suojaavat kuoret rikkoutuivat nopeasti. 
Oli käsittämättömän hienoa huomata millaisessa lämpöisessä empatia-aallokossa saimme kellua. Kaikki kurssilaiset olivat samalla viivalla. Tämä helpotti avautumista ja samaistumista.

Jos kirjoittaminen avasi lukot kuvaamisen suhteen, niin kuvien katseleminen yhdessä teki saman puhumisen suhteen. Ja puhuminen; itsensä, kokemustensa ja tunteidensa ääneen pohtiminen kasvattaa itsetuntemusta. 

Tunteet olivat pinnassa koko aamupäivän. Itkimme ja nauroimme vuorotellen. Opimme tuntemaan toisemme uskomattoman nopesti. Ja opimme tuntemaan toisistamme sellaisia asioita, joita monikaan ei näistä naisista tiedä.

Kun lähdimme kotiin moni sanoi, että olo on ihmeen kevyt. 
Minulla oli sellainen olo, että nyt tehdään hyviä asioita. 
Tärkeitä asioita


PERJANTAI 23.9.2011

Perjantaina jatkoimme siitä, mihin olimme edellisenä sunnuntaina jääneet. Koska saatoimme helposti viettää yhden kuvan äärellä puolikin tuntia, piti kuvien katseluun käyttää koko perjantaikin. Tärkeintä oli se, että jokainen tuntisi kuvansa ja itsensä tärkeiksi, ei se että pysyisimme jonkinlaisessa aikataulussa. Tämän takia en oikestaan ollut luonutkaan minkäänlaista aikataulua, koska halusin antaa kuvien katselulle kaiken sen ajan minkä se tarvitsee. Näitä asioita ei voi suunnitella etukäteen.


LAUANTAI 24.9.2011

Lauantaina oli uuden tehtävänannon aika. Olin laatinut kysymyksiä, joihin kurssilaiset kirjoittivat vastauksia. Kysymykset olivat erittäin väljiä. Kysyin muun muassa kysymykset ”mistä tulen?”, ”mikä minussa on kauneinta?” ja ”kuka olen?”. Kysymyksiin tuli vastata lyhyesti ja nopeasti, intuitiolla. Itse kirjoitetut vastaukset toimivat jälleen tehtävänantona, tai ennemminkin inspiraationa. 

Kuin kurssilaiset lähtivät kuvaamaan, muistutin heitä rohkeudesta joka heillä on sisällään. Muistutin heitä kuuntelemaan itseään ja olemaan täysin auki ja vilpittömiä. Näitä kuvia ei voi ottaa väärin. 


SUNNUNTAI 25.9.2011

Kuvauspäivä.


PERJANTAI 30.9.2011

Perjantai oli jälleen kuvien katselupäivä. Pääsimme keskustelussa jopa viime kertaista syvemmälle. Luottamus kurssilaisten välillä oli tässä vaiheessa jo erittäin vankka. 
Aloimme väljästi suunnitella kurssin loppunäyttelyä. Rajasimme hieman aiheita ja katselimme myös viime kerralla katseltuja kuvia. Punainen lanka alkoi löytyä.


LAUANTAI 1.10.2011

Jatkoimme kuvien katselua. Yllätyin kuvien korkeasta tasosta. Kuvissa oli sisältöä enemmän kuin monien ammattivalokuvaajien ottamissa kuvissa. Näissä valokuvissä näkyi herkkyys ja vilpittömyys. Kurssilaiset olivat uskaltaneet heittäytyä todella rohkeasti. Monet käsittelivät kuvissaan todella kipeitä ja henkilökohtaisia aiheta. Joku kurssilainen sanoikin että ”nyt saa loppua seinään päin itkeminen.” 

Valta siitä, miltä näyttää ja kuka on, oli nyt siirtynyt kurssilaisille. He olivat saaneet määrittää itsensä uudelleen kurssilla otettujen kuvien kautta. 
Olin todella yllättynyt kuinka nopeasti valokuvalla voi voimauttaa. Huomasin kurssilaisissa ja heidän asenteissaan itseään kohtaan muutoksen jo ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Ihan kuin he olisivat hieman armollisempia itselleen ja samalla hieman voimakkaampia.


SUNNUNTAI 2.10.2011

Sunnuntaina olimme katsoneet kaikkien kuvat läpi ja aloimme valita näyttelyyn tulevia kuvia. Kurssilaiset rajasivat kuviinsa tietyn tarinan, jonka halusivat kertoa. Mietimme yhdessä ripustusta, esillepanoa ja kuvien kokoa. Sovimme, että kurssilaiset käyvät viikolla printtaamassa kuvansa.


TORSTAI 6.10.2011

Torstai oli ensimmäinen ripustuspäivä. Näyttelytilaksi olimme saaneet Kokkolan Hagströmin kulman rappukäytävän, sekä aulatilat. Käytettävissämme oli mielin määrin valkoista korkeaa kiviseinää ja luonnonvaloa. Näyttelyn kävijämäärät tulisivat myös olemaan suuret, sillä samassa rapussa toimii Kokkolan seudun opisto, Teatteri Iltatähti, sekä lääkäriklinikka. 

Kävimme jälleen yksitellen jokaisen ripustuksen läpi. Ensin asettelimme kuvat lattialle ja teimme sommitelman. Seinän pesun jälkeen kuvat kiinnitettiin omille paikoilleen kaksipuolisella teipillä. Käytimme yhden työn ripustuksessa myös siimaa ja pyykkipoikia.  

Kun kuvat oli saatu seinille, monet kurssilaiset reagoivat voimakkaasti. He pitivät näyttelyn rakentamisprosessia myös todella voimauttavana kokemuksena. Se, että kuvista oli tehty suuret printit ja ne oli aseteltu kauniisti yleisön nähtäville, tuntui kuulemma hienolta. Kukaan ei tuntenut kuvistaan häpeää. Nyt kuvat olivat tavoittaneet todellisen arvonsa. Kuvien kautta arvonsa löysivät myös kuvissa kerrotut tarinat ja tarinan kertojat, eli kurssilaiset.
Heistä tuli tärkeitä ja näkyviä.


LAUANTAI 8.10.2011

Lauantaina ripustamaan saapuivat ne kurssilaiset, jotka eivät olleet pääseet paikalle torstaina. Toistimme samat temput kuin edellisellä ripustuskerralla.
Tämä puoli kurssilaisista reagoi ripustukseen myös todella voimakkaasti. Moni harmitteli, ettei ollut uskaltanut paljastaa kasvojaan ja henkilöllisyyttään kuvissa. Kun kuvat näki seinällä, sen olisi kuulemma helposti voinutkin tehdä. He tunsivat työstään ylpeyttä. He halusivat seistä kuviensa takana. Tukevasti, kahdella jalalla.


TORSTAI 13.10.2011

Näyttelymme sai nimen ”Tarvitsen siipeni”. Poimin nimen ”Maailman ihanin tyttö” -kirjan runosta. Maailman ihanin tyttö oli koko kurssin ajan mielissämme vahvasti läsnä ja inspiroi kurssilaisia hyväksymään itsensä. 

Juhlimme kurssilaisten kesken näyttelyn avajaisia. Joimme lasit kuohuvaa ja onnittelimme toisiamme. Kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Kurssilaiset kertoivat kurssin olevan todella hyödyllinen. Moni sanoi uuden sivun elämässä kääntyneen. 

Puhuimme myös paljon rohkeudesta ja taiteen tekemisestä. Lapsekkuutta ei saisi unohtaa, vaikka kasvaakin aikuiseksi. Taiteen tekeminen on leikkimistä ja kokeilemista. Itseensä ja omaan näkemykseensä uskomista. 

Taiteen tekeminen on väylä itsensä luo.




keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Rakkaus vai koulutus? Ota molemmat!

Mieheni väittää, että olen puhunut valmistuvani ihan pian vuodesta 2006, eli aina ensimmäisestä opiskeluvuodestani Lahden Muotoiluinstituutissa. Ihan pian se ei kuitenkaan tapahtunut. Olen rakkauden takia suorittanut koulua enemmän tai vähemmän etänä siitä lähtien kun tapasin mieheni. Valmistumista ei nopeuttanut myöskään muutto Kälviälle, eikä varsinkaan lapsen saaminen.
Joku on varmasti pitänyt minua idioottina, kun en ole hoitanut koulua aikataulun mukaan, vaan enemmänkin oman pääni mukaan. Kun lähdin opiskelemaan, pidin itsestään selvänä, että opiskelen itseni taiteen maisteriksi ja lähden ulkomaille ja ties vaikka mitä. Kolmen vuoden päästä tuosta löysinkin itseni sauvakävelemästä Kälviän korvesta sormus vasemman käden nimettömässä ja vatsa pyöreänä. Yllätyksekseni olin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Tällä hetkellä onni on kasvamassa eksponentiaalisesti, sillä Muotsikasta valmistuminen on kahden kokonaisen kurssin päässä. Kuva ja teoria, sekä yrittäjyysopinnot. Kaksi kurssia. Minä ihan oikeasti valmistun!

Täytyy myöntää, että on tullut hetkiä jolloin olen ollut vähällä luovuttaa koulun suhteen. Viidensadan kilometrin koulumatka on tuntunut liian pitkältä. Silloin olen hetken manannut valintaani. Koulu olisi nimittäin helpompi käydä kävelymatkan päästä. Manaaminen kestää kuitenkin aina vain hetken, sillä muistan mitä valintani minulle antoi. Se antoi minulle elämäni rakkauden, kodin, sekä perheen. Voiko ihminen muuta haluta? No, tietenkin ne paperit koulusta, mutta tuossahan ne ovat tulossa.
Onneksi ovat, sillä vatsani on ihmeellisesti taas muuttanut muotoaan.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Pinnalla - Maallikon analyysi


Ihmisen pitäisi joka päivä
kuulla ainakin yksi pieni sävelmä,
lukea hyvä runo,
nähdä hieno taulu
ja jos vain mahdollista,
sanoa muutama järkevä sana.

- Johann Wolfgang von Goethe -


Tällä lainauksella alkoi Kaija Jestoin tervehdys Kokkolan Naislaulajien 30-vuotisjuhlakonsertin ohjelmalehtisessä. Noille kuudelle riville kiteytyy mielestäni aika kauniisti rikkaan elämän ainekset. 

Tapa, jolla Kokkolan Naislaulajat rikastuttavat elämäänsä on upea. Tämä tuli todettua eilisessä kuoron 30-vuotisjuhlakonsertissa. Perinteisen kuorokonsertin maneereja rikottiin villisti ja vapaasti. 

Konsertti oli oikeastaan teatterielämys jonka kantavana voimana toimi musiikki. Kuoron lisäksi lavalla nähtiin neljä näyttelijää ja kaksi muusikkoa. Näyttelijät kertoivat kolmen eri ikäisen naisen tarinaa vilpittömästi, liikuttavasti, samaistuttavasti ja huutonaurettavan hauskasti. Sari Pasasen ohjaus ei herättänyt minussa kysymyksiä. Homma soljui vaivattomasti eteenpäin.  
Kokonaisuus oli valoineen ja pelkistetyine lavasteineen hillittömän hieno paketti. 

Kaupunginteatterin akustiikka hieman epäilytti ennen konserttia, mutta mikityksen ja lisätyn kaiun ansiosta laulu kuulosti raikkaalta. 
Ja pisteet myös kuoron liiderille, Maria Kesäniemelle sporttis-musikaalisesta johtamisesta! Liidaus oli niin selkeää, että yleisökin olisi varmasti voinut laulaa mukana, vaikka näkivätkin vain Marian selän.

Vaikka Naislaulajat itse lauloivat olevansa "tavallisia naisia", oli eilinen spektaakkeli kaikkea muuta kuin tavallista. 
Onko mitään hienompaa, kuin että tavalliset naiset tekevät näin huikeita asioita? 
Uskonpa, että meissä kaikissa "tavallisissa naisissa" ja "tavallisissa ihmisissä" piilee tarve saada ilmaista itseään. Toivon, että eilinen kokemus saisi yleisön joukosta edes jollain rohkeuden puhkeamaan kukkaan. Toivon, että joku löytäisi itsensä toteuttamasta Goethen mietettä.

Naislaulajat, te inspiroitte minua! Kiitos!



Alla vielä materiaalia, jonka olen konserttia varten värkännyt.