maanantai 7. helmikuuta 2011

Kuvaton tilitys

Kaustisen kamarimusiikkiviikko päättyi eilen ja tämä rouva vuoden taiteilija kaatui samantien sänkyyn. Stressi alkoi purkautua jo lauantai-iltana vuodattamalla turhan herkistymisen aiheuttamia kyyneleitä ja äänen menettämisellä.

Maalarinkankaalla raivonnut flunssa pakotti Idan jäämään sunnuntaina sänkyyn, joten sinnittelin yksin kuumeisena edustamassa näyttelymme valmistumistapahtumassa kahden tunnin yöunien voimalla.  Itkua pidäteltiin jälleen, kun ihanainen Fiulia-yhtye musisoi ylitsevuotavan tunteikkaasti.
Maailman kaunein lauluääni löytyy muuten Kaustiselta. Aili Järvelän soundi osuu ainakin minulla johonkin tuntemattomaan itkuhermoon, joten siinä sitä taas pillitettiin kun Aili esiintyi Fiulian jälkeen.

Iltapäivällä galleria alkoi täyttyä ihmisistä. Oli upeaa nähdä ihmisten katsovan kuviani ja keskustelevan niistä. Tavoitteenani oli ollut nimenomaan se, ettei teos tuntuisi liian arvokkaalta ja pelottavalta, vaan että tarinoita voisi mennä tutkailemaan itse teokseen. Kollaasi on syvyyssuunnassa noin kolmimetrinen ja ripustuksessa olin pyrkinyt siihen, että se kutsuisi sisäänsä. Se, että katsojat uskalsivat mennä sisälle kolmiulotteiseen kollaasiini, herätti minussa suurta riemua. Olin onnistunut!

Illansuussa suuntasimme perheen kanssa kotiin. Automatkan aikana pimeyskin alkoi tuntua liian kirkkaalta, puhumattakaan vastaantulevien autojen valoista. Kotiin päästyämme tipahdin sänkyyn migreenin kourissa. Stressi tuli ulos kertaheitolla.

Se, että nukuin viime yönä 15 tuntia, kertoo jotain edellisen viikon rankkuuden tasosta. Näin luodaan neljänkymmenenviiden kuvan näyttely viikossa! Nuoruuden hulluutta, tietämättömyyttä ja uskallusta. Isänikin sanoi osuvasti, että "valokuvaajana olet ihan hyvä, mutta ajantajua sinulla ei ole lainkaan". Luultavasti en olisi ryhtynyt tähän, jos minulla olisi ajantajua.

Koko viikko on oikestaan verrattavissa synnytyskokemukseen. Hirveän tuskan ja pinnistelyjen ja ponnistelujen kautta saa luotua jotain omaa ja uutta. Kun työnsä tuloksen näkee edessään, tuntee iloa ja ylpeyttä. Samalla kuitenkin ajattelee, että tähän hommaan en kyllä ryhdy enää koskaan.
Kunnes huomaa jälleen vuoden päästä olevansa raskaana. Tai tekevänsä samanlaista näyttelyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti