Voimamies

Mies marginaalista päätyi minun kuvaamanani Keskipohjanmaa-lehden pääkuvaan ja viikonvaihdesivuille avaamaan ideologiaansa. Tai lehtensä ideologiaa.
Mies marginaalista on nimeltään Kimmo Jylhämö ja hän on Voima-lehden päätoimittaja. Alla olevasta jutusta voi lukea lisää ja paljon.

Voimamies

Lattialle on läikkynyt muutakin kuin kahvia. Sen tietää kengänpohjista kuuluvasta, tahmeasti ritisevästä äänestä.
Elämme aikaa ennen joulua. Voiman toimituksessa Helsingin Sörnäisissä, Hämeentien mutkassa, on juuri vietetty pikkujouluja. Kuusi on heitetty jo pihalle.
Harventuneista neulasista voi päätellä, että suuri osa Voiman yli kahdestasadasta avustajasta on käynyt paikalla.
41-vuotias perheenisä, päätoimittaja Kimmo Jylhämö on toimituksessa poikkeuksellisesti sunnuntaina. Se on vastoin hänen ”tässä asiassa konservatiivisia” periaatteitaan.
– Oli pakko tulla hakemaan auto. Vaikka lehti on elämäntapa, on työajoista pidettävä kiinni. Nuorempana ihannoin sitä, että kaikki aika on työtä toimittajalle tai tutkijalle, mutta mielenterveyden kannalta sellainen ei ole terveellistä.

Mielenterveys tosiaan. Rivitoimittaja vastaa omista jutuistaan, mutta päätoimittaja kantaa niskassaan jokaisen kirjoituksen herättämät tunteet.
Kun lukija tarttuu puhelimeen, on kiitos harvoin ensimmäisenä mielessä. Päänupin pitää kestää.
Mainosrahoitteinen Voima on kapitalismikriittinen ja vähemmistöjen asialla oleva ilmaisjakelulehti, jonka maailmantuskaista sanomaa joko rakastetaan tai vihataan. Palautteen määrää voi vain arvailla.
– Aika vähän saan vihaviestiä. Natsit ovat muutaman kerran soitelleet. Vihamielisimmin suhtaudutaan naispuolisiin toimittajiin. Jotain sovinismia on taustalla, Jylhämö sanoo.
Yli kymmenenvuotiaan Voiman painosmäärä on noin 70 000 kappaletta. Lukijat, joita on noin 90 000, on helppo yleistää kulttuuri- ja koulutushakuisiksi cityvihreiksi.
Voiman voi poimia kainaloonsa, jos asuu kaupungissa ja liikkuu julkisilla.
Gospelbändi jämähtää hengellisiin tapahtumiin, vaikka todellinen työsarka olisi maallistuneissa kapakoissa. Vähän vastaava juttu Voimalla. Puolet lehdistä menee kolmiolle Helsinki–Tampere–Turku.
Päästääkö lehti itsensä liian helpolla levittäessään vastakulttuurisanomaansa niin sanotusti valmiille yleisölle?
– Ongelma on siinä, että meillä ei ole myytävää versiota, joka näkyisi lehtihyllyissä. Luulimme aiemmin, että Voimaa lukevat opiskelijat ja köyhät, prekariaatti, mutta lukijatutkimusten mukaan yli kolmekymmentä prosenttia tavoittamistamme ihmisistä tienaa yli 40 000 euroa vuodessa. Toistaiseksi auto- ja asuntoilmoittelijat ovat jättäneet meidät kuitenkin väliin.

Voima kääntää mainosrahoitteisen lehden idean päälaelleen. Se on kuin hevosvaunut, joita vetää kapitalismi – ja me kyydissä olijat heittelemme sitä tomaateilla.
Sanat ovat kahden vuoden takaisesta Vihreän Langan jutusta, jossa Voima Kustannus Oy:n perustajiin kuuluva ja sen toimitusjohtajana toimiva Tuomas Rantanen kärjisti, että ilmaislehdenkin lukijat maksavat kovan hinnan lukemistaan artikkeleista: he altistuvat mainoksille.
Voima kyseenalaistaa kaupallisiin tarkoituksiin luodut mielikuvat vastamainoksillaan. Kyseenalaistettujen listalle on päässyt muun muassa Stora Enson viherpesukampanja: Foolaenso – we help save the Brazilian koalas.
– Vastamainoksissammekin on ongelmallinen puoli. Vaikka irvaillaan, voi brändi saada julkisuutta, sanoo Jylhämö.
Tätä rataa: Vahva ja kesyttämätön Karju. Uusi perhekoko, huku ämpäriin (Karhu), Buhuu! Viimeiset päivät, sista dagar. Itku pitkästä ilosta – Stockcrash (Stockmann), Sademetsä, lähtee kuin palmun alta. Green die sell, täysin puhdasta ahneutta – Nest Spoil (Neste Oil).
Kuinka monta jättiläistä tai potentiaalista mainostajaa Voima on suututtanut?
– Ainakin Volvon ja Nokian. Nokialta tuli pelottelukirjekin. Sampo Pankista teimme ensin vastamainoksen, mutta myöhemmin he ostivat omaa mainostilaa. Vähän sama tapaus erään matkatoimiston kanssa. Ensin he eivät pitäneet tavastamme tehdä journalismia. Muutaman kuukauden kuluttua he muuttivat mielensä.

Jylhämö ei pidä sanasta vaihtoehtomedia. Lukijoita on jo niin paljon. Mieluummin hän puhuisi täydentävästä mediasta.
– Olemme siinä mielessä jotain Magneettimediaa tylsempi vaihtoehto, että arvomme ovat perinteisessä journalismissa. Faktat tarkistetaan, emme fuulaa. Joissakin Magneetin jutuissa on järkeä, mutta osa sisällöstä vetää pohjan kaikelta.
Jylhämö myöntää, että toimitukselle on hirveän työlästä lähteä selvittelemään ulkopuolisten tekemiä juttuja. Voiman historian aikana kaksi avustajaa on jäänyt kiinni tekaistusta jutusta.
– Lähtökohtamme on erilainen kuin journalismissa yleensä. Meille on hyvä, jos kirjoittaja seuraa asiaansa ruohonjuuritasolta, on siinä sisällä. Jutuissamme myös ilmoitetaan, mistä perspektiivistä asiaa on käsitelty. Se on eräänlaista subjektiivista objektiivisuutta, joka avaa tekstin kritiikille. Tärkeimmät juttumme tulevat talon ulkopuolelta.
Verkkolehti Fifiä ja Voimaa julkaisevan Voima Kustannus Oy:n liikevaihto on noin 600 000 euroa. Palkkalistoilla on yhdeksän ihmistä. Avustajia on satoja.
Jylhämön haastattelua edeltävänä iltana törmään muun muassa Imageen ja Nyt-liitteeseen kirjoittavaan freelanceriin. Hän haluaa tietää, miksi orjatyövoimaa vastustava lehti maksaa avustajilleen huonosti.
Palkkiot ovat ”maakuntalehtitasoa”, sanoo Jylhämö.
– Juttupalkkiot ovat 50–400 euroa, kuvasta viisikymmentä. Kaikki jäljelle jäävä menee lehden kehittämiseen. Jutut vaativat paljon editointia, sillä kirjoituksia tilataan paljon aktivisteilta ja tutkijoilta. Joskus olen nihilistisesti ajatellut, olisiko parempi, jos meitä ei olisi. Tajuaisivatko ihmiset sitten vaatia päälehdiltään enemmän?
Tilaajia Voimalla on vain noin puolitoistatuhatta. Tilausmaksujen arvonlisäveron nostaminen saa Jylhämöltä silti tylyn tuomion.
– Nyt oli ehkä kreisein hetki horjuttaa luottamusta hyvin toimivaan lukijainstituutioon. Eliitistä en ole huolestunut, mutta mitä syvällinen lukeminen tarkoittaa koko kansalle? Iltapäivälehdet eivät riitä, eikä netti, jos ei ole päämääriä ja taitoja penkoa asioita. Huono-osaisten osuus kasvaa.

Voima Kustannuksen osakkaina ovat Suomen Rauhanpuolustajat, Rosebud Books Oy, Luonto-Liitto, Maan ystävät sekä Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori, entinen toimittaja Heikki Hiilamo.
Jylhämö ei ollut mukana sillä Viron-risteilyllä kesällä vuonna 1999, kun lehti ideoitiin aluilleen.
– Lehti perustettiin rauhanliikkeen ja uuden aktivistiporukan ympärille. Pienistä ja pienten piirien kulttuurilehdistä tähdättiin kohti Nyt-liitteen suuntaista, mainosrahoitteista isoa lehteä. Tavoitteena oli alusta asti toimia yhteiskunnan tavoilla, emme ole anoneet polvillamme tukea valtiolta. Yhdenkään liikkeen asiaa ei lähdetty ajamaan, sanoo Jylhämö.
Hän on työskennellyt Voiman päätoimittajana vuodesta 2004. ”Perustasoltaan” Jylhämö pitää suomalaista ja pohjoismaista journalismia korkeatasoisempana kuin missään muualla.
– Asioista aiempaa kriittisemmin kirjoittavalle lehdelle oli silti selvä tilaus.
Yksi asia on kuitenkin rempallaan. Jylhämön mukaan EU-journalismin taso on alkanut parantua vasta tänä vuonna.
– Haasteet tavallaan ymmärtää, kun on 27 maata, jotka eivät ole tiukassa yhteydessä kansoihinsa, päättämässä yhteisistä asioista. Niiden ympärillä ovat lobbausjärjestöt, kansalaisjärjestöt ja byrokratia, jotka ikään kuin viestivät keskenään. EU:n valta nousee, mutta journalistien määrä laskee. Ainoat lehdet, jotka seuraavat tiiviisti asioita, ovat Financial Times ja The Economist, mutta nekin ovat sitoutuneet tietynlaisen talouspoliittisen eliitin etujen ajamiseen. Komission omat julkaisut taas ovat naurettavaa propagandaa. EU:n ongelma on siinä, että siltä puuttuu niin sanotusti kansalta saatu oikeutus.

”Voima on vaaraksi vain umpimielisille”, nauraa Jylhämö. Hänen yksi peruslähtökohtansa on vaatimattomasti muuttaa maailmaa.
– Haemme peruskahvoja ja kulmia. Totta kai kärjistetään ja yksinkertaistetaan, mutta kyllä monimutkaisiin asioihin pitää hakea selkeitä näkemyksiä. Esimerkiksi kuntauudistukseen ja palveluiden yksityistämiseen en usko lainkaan. Ei ole yhtään maata, jossa sellainen olisi tuottanut selkeästi säästöjä.
Voiman merkittävimpiin uutisvoittoihin kuuluu Nokia Siemens Networksin Iranin-kauppojen nostaminen julkisuuteen. NSN joutui myöntämään, että sen myymää teknologiaa oli käytetty toisinajattelijoiden jahtaamiseen.
”Vaietuista jutuista” Jylhämö muistelee mielellään myös Säteilyturvakeskuksen Chile-seikkailuja.
– Kerroimme, kuinka STUK oli lobbaamassa ydinvoimaa Chileen, maahan, jossa on maanjäristyksiä ja vulkaanista toimintaa.
Ydinvoima on Suomessa ”kummallisessa suojeluksessa”.
– Valtalehdistö on miltei poikkeuksetta ydinvoimamyönteistä. En tajua, miksi keskustaministerit kusivat päin maaseutua, vaikka maaseudulla olisi energiapotentiaalia esimerkiksi tuulivoiman ja biojätteiden puolella.
Rankkojen ja raskassoutuisten teemojen kanssa on jaksettava elää. Voiman lääkkeenä on huumori. Se näkyy ulkoasussa ja kuvituksessa, mikä on kaukana paatoksellisesta sormenheristelystä.
Vuoden toiseksi viimeisen numeron kannessa on ”puita halaileva kommarihomo”. Voiman tilalla lukee Voivoi.
– Perustuska on se, joka saa pohtimaan. Eihän kaikki maailmassa ihan nappiin mene, mutta tässä työssä on oltava vahva kyky siirtyä asiasta toiseen. Jos jää pohtimaan, vievät asiat mukanaan. On minua politiikkaankin kysytty, mutta toistaiseksi sopivaa puoluetta ei ole löytynyt.

Ihmisten tavat ajatella ja katsoa maailmaa voi jakaa eräänlaisiin asennepaketteihin. Paketit ovat sitä ennalta-arvattavampia ja kovaäänisempiä, mitä lähemmäksi äärilaitoja ne sijoittuvat.
Ydinvoimamyönteisyys sekä eettisen ja ympäristöystävällisen ruokavalion väheksyminen ja äärimmilleen vietynä ihmisten yhdenvertaisuuden kyseenalaistaminen, muukalaispelko ja puhdas rasismi löytyvät usein samasta paketista.
Toisella laidalla voi törmätä vaikka siihen puita halailevaan kommarihomoon, kärjistettyyn stereotyyppiin, joka ei äänestä kokoomusta ja joka lukee Voimaa.
– Saan palautetta sellaisiltakin, jotka eivät seuraa lehteämme. Vaikka näkemyksiämme ei allekirjoitettaisikaan, voi erilainen lähestymistapamme saada kiitosta tyyliin ”ai tällaistakin tehdään”.
Jylhämön mukaan ihmiset jakautuvat melko tasan kahtia.
– Toiset vain hakeutuvat kohti standardia ja vallalla olevaa. Muutosvastaisille uusi ei edusta sitä turvallista, mikä on juntattu perustajuntaan. Mutta ollaksemme maa, jossa on käyty verinen sisällissota, elämme rauhaisasti.
Voiman voi ilman muuta niputtaa vasemmalle, vaikka Jylhämö ilmoittaakin, ettei hän henkilökohtaisesti istu perinteiseen vasemmistolaiseen ”pirtaan”. Hän muun muassa asuu ”porvaritalossa” Nurmijärvellä, yhdessä pääkaupunkiseudun kehyskunnista.
– Vasemmistolaisuudessa on perinne, että asioita katsotaan alhaalta ylös. Tehtävämme ei ole parantaa niiden oloja, joilla menee jo valmiiksi hyvin, vaan tasapainottaa tilannetta. Oikeistolainen tapa tehdä hyväntekeväisyyttä taas on sellainen, jossa rikas määrää, mitä varoilla tehdään. Kun peruskysymyksiin mennään, me olemme pienen ihmisen puolella.

Tampereelta kotoisin oleva Jylhämö on opiskellut filosofiaa ja tiedotusoppia. Väitöskirjan hän sai melkein valmiiksi, kunnes tuli halu päästä pois yliopistomaailmasta.
– Ärsyttävintä nykyisessä duunissani on, että aikaa omien juttujen kirjoittamiselle jää liian vähän. Pyrinkin käyttämään puhelinta mahdollisimman vähän.
Jylhämö uskoo, että Voima on tulevaisuudessakin se ritisevä ja tahmea läikkä lattialla, joka hidastaa isokenkäisten kulkua ja kääntää katseen sinne, mistä heikoimmat eivät yksin saisi asioitaan päivänvaloon.
– On meitä yritetty ostaa, mutta emme ole halunneet muuttaa tapaamme toimia. Eikä tästä valtavaa taloudellista korvausta odoteta missään vaiheessa.

Jouni Nikula, teksti
Ulla Nikula, kuva

Jestas

Äitini soitti uudenvuoden aattoaamuna ja onnitteli. Nimeni ja tekoni olivat päässeet Keskipohjanmaa-lehden kulttuurin vuosikatsaukseen.

Siellä minä samalla sivulla Anu Komsin kanssa. Jestas.

Toukokuun kohdalla kerrotaan kuinka "Valokuvaaja Ulla Nikula sovelsi voimauttavan valokuvan menetelmää itseensä ja teki kauniin kirjan Kolmesataa kuukautta."


Kun luin vuosikatsausta itsekseni, löysin nimeni toisen kerran lokakuun kohdalta. Jestas. Tätä äitikään ei ollut huomannut.

Jestas.

Leena Nygårdilta näyttäisi unohtuneen rivinvaihto aihetta vaihtaessa, mutta siellä se nimeni kuitenkin piilossa on. "Ulla Nikula veti Kokkolanseudun opistossa voimauttavan valokuvauksen kurssin ja näyttely oli koskettava."

Eipä tuo mitään. Jatketaan kultturitekojen parissa myös tänäkin vuonna.

Mies marginaalista

Helsingissä piipahtaessamme kävimme mieheni kanssa työkeikalla haastattelemassa ja kuvaamassa erästä viisasta päätä ja Suomen kansan asennekasvattajaa. 

Tässä yksi harhalaukaus keikalta.

Muuten kuuluu poks

"Kulttuurin keinoin barrikadeilla", kirjoittaa Anne Saarikettu tämän päivän Keskipohjanmaassa. Upea juttu, että opiskelijoiden tempaus taideopetuksen puolesta kiinnitti myös median huomion.

Tajusin tuossa, että jos opiskelupaikkoja oltaisiin seitsemän vuotta sitten vähennetty 41%:lla, en olisi minäkään välttämättä saanut koulutustani. Mitä minä sitten tekisin? Ainakin olisin onneton ja turhautunut. 

Pikku tyttöni aina joskus käskee minun olla laulamatta. Tuolloin vastaan että "äidin on pakko, muuten kuuluu poks". Sama juttu on kaiken luomisen ja itseilmaisun kanssa. Muuten kuuluu poks. 

Vaikka taiteen tekeminen on tietenkin tärkeää taiteilijalle itselleen, ei pidä unohtaa taiteen tärkeyttä koko yhteiskunnalle. En jaksanut edellisessä kirjoituksessa edes aloittaa tätä aihetta, sillä pidän sitä itsestäänselvyytenä. Keskipohjanmaan jutussa teatteri-ilmaisun opiskelija Miia Säppi kuitenkin asiallisesti muistuttaa, kuinka hänenkin ammattinimikkeensä pitää sisällään myös hyvinvoinnin moniosaajan. "Koulutukseen liittyy paljon osallistavaa teatteria päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa, maahanmuuttajatyössä sekä peruskoulussa", kirjoittaa Saarikettu. Yleensä taiteella on siis tarkoituksensa ja kohteensa. Ja usein myös hyötynsä.

Kuva: Clas-Olav Slotte

Kuvassa meidän Pihla-tyttö, Elina Salmi sekä minä synnyttämässä Anni Paalasta.

Vielä kerran voimauttavasta -Keparin juttu

Jos jollain on jäänyt lukematta Keskipohjanmaan juttu Voimauttavan omakuvan kurssista ja näyttelystä, niin jutun voi lukea tuosta alta. Var så goda!

Terapeuttista valokuvaa

Tiina Ruotsala
KOKKOLA (KP)

Voimauttava valokuva on tullut jäädäkseen eikä ihme. Joka kerta kyseistä kuvauksen lajia nähdessäni jaksan hämmästyä yhä uudestaan siitä kauneuden voimasta, mitä kameran käyttäjät loihtivat vedoksilleen – vaatimattomilla pokkarikameroillakin. Voimauttava valokuvaus ei keskity tekniikkaan vaan sisältöön; se opettaa, auttaa ja tukee hyväksymään myös kuvaajan itsensä ja ne elämänpolut, jotka kukin taivaltaa.

Kokkolalainen valokuvaaja Ulla Nikula teki opinnäytetyönään Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutissa valokuvakirjan voimauttavasta valokuvasta kuvaajan itsensä kohdalla. Syksyn aikana hän veti Kokkolan seudun opistossa kurssin, jossa lähdettiin liikkeelle Nikulan oman kokemuksen kautta. Nikula koki opinnäytetyössään kuvauksen itseterapiaksi. Hän sai annettua itselleen lempeyttä ja armoa. Kuvien ote ei ole realistinen, mutta tavoitteena on rehellinen heijastus omasta itsestä.
Kurssille osallistui kymmenen naista ja heti aluksi sovittiin, että hyvinkin henkilökohtaiset tarinat jäävät kurssilaisten tietoon. Omista kokemuksistaan voi toki vapaasti kertoa, mutta ei muiden. Kokkolan opiston rappukäytävässä ja tasanteilla on nyt esillä näitä valokuvia, jotka kertovat enemmän tai vähemmän suoraan kuvaajien omasta elämästä. Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttely on esillä tämän kuun loppuun.
Kolme kurssilaista Mari Kettunen, Alina Kentala ja Aliisa Vaittinen, esittelivät omia töitään toimittajalle torstaiaamuna, illalla oli tiedossa avajaiset oman porukan kesken.
– Juhlimme ja menemme yhdessä syömään, kiteyttää Ulla Nikula ja on enemmän kuin tyytyväinen kurssiin.
–  Kurssilaiset heittäytyivät aidosti aiheeseen. terapeuttistahan tästä tuli, olemme nauraneet ja itkeneet paljon yhdessä.
Tyytyväisiä ovat kurssilaisetkin, jotka toivovat vilpittömästi syksyn sessiolle jatkoa.
– Vähän on vihreää valoa näytetty, paljastaa Nikula.

Jokaiselle näistä kolmesta kurssilaisesta voimauttava valokuva ja erityisesti tämän ilmiön Suomessa aloittanut Maailman kaunein tyttö -projekti kirjoineen ja näyttelyineen oli tuttu. Kolmikosta on hienoa, että Kokkolassakin järjestettiin tällainen kurssi, jossa valokuvaus sai aivan uuden ulottuvuuden.
Kun naiset esittelevät omat kuvasarjansa, konkretisoituu kaikki edellä kerrottu. Kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja jokainen on asettanut ne pelkäämättä esille, jokaisen Hagströmin kulmassa vierailevan silmien alle tarkasteltavaksi.
Mari Kettunen käsittelee kuuden kuvan Taistelun arvoinen -sarjalla oman veljensä itsemurhaa.
– Veljeni kuoli kesällä 2010. Kun aloitin kurssin, tarkoitukseni ei ollut käsitellä juuri tätä aihetta, mutta ehkä se kuitenkin oli alitajunnassa ja aloittaessani kuvauksen, puski esiin, Kettunen pohtii.
Kuuden kuvan sarjassa suruprosessia käsitellään Valkohiekoilla otettujen kuvien avulla. Vain yksi surukuva, on otettu Kettusen kotona.
– Siinä on koko prosessi, hän sanoo. Loppukuvassa metsästä tullut vesi on syövyttänyt väylän mereen.
– Suru on huuhtonut uuden väylän mereen.
Alina Kentalan kuvissa käsitellään arkea, joka usein on synkkää ja yksitoikkoista. Kuvia on vain kaksi, joista toisessa Kentala on noussut tiskipöydälle, ainakin jaloista päätellen.
– Ei aina ole pakko kulkea jalat maassa, hän sanoo ja saa katsojan hyvälle tuulelle. Tuollainen sopisi omaankin keittiöön. Toisessa kuvassa Kentalan vartaloon osuu kylmää valoa, mutta sisäinen lämpö hehkuu naisesta lempeän oranssina.
– Tässä olen käyttänyt sivusta sarastusvaloa, jolla olen saanut kylmän sävyn.
Tärkeää on ollut, että tällä kurssilla kuvaajat ovat itse kuvanneet itseään eli kamera on nostettu tasolle tai jalustalle.
– Joissakin kuvissa kuvan ottaja on ollut esimerkiksi oma aviomies, ja se näkyy heti. Kuvattavat eivät ole niin luonnollisia, tietää Ulla Nikula.
Aliisa Vaittisen työ on nimeltään Hiljennetyt äänet.
– Elämäni on ollut näkymätöntä, olen hiljentänyt itsessäni tiettyjä puolia. Ne eivät ole olleet esillä muille eivätkä itsellenikään. Tämän kurssin aikana olen nähnyt itsestäni kipeitäkin puolia, kokemus on ollut todella voimauttava.
Vaittinen on tehnyt kaikki kuvat aivan itse, alusta loppuun saakka.
– Valta on ollut minulla itselläni, hän hymyilee.
Näyttelytilat eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta toisaalta valokuvat saavat kyllä mahdollisimman suuren yleisömäärän elleivät kaikki talossa vierailijat satu käyttämään hissiä

Ulla puhuu taiteestaan

Sinuksi itsensä kanssa
Voimauttavalla valokuvalla voi auttaa myös itseään

Leena Nygård
KOKKOLA (KP)

– Taiteella on todella vahva parantava vaikutus ihmiseen, jos sitä käyttää itsensä tutkimiseen ja löytämiseen, valokuvaaja Ulla Nikula sanoo.
Suuri osa ihmistä käyttää hänen mukaansa taidetta arjen lieventämiseen, mistä onkin hetkellistä apua.
– Mutta taide voi muuttaa koko ihmisen ja elämisen suunnan, jos sen avulla löytää itsensä. Eikä sen tarvitse olla korkeakulttuuria eikä elitismiä – jokainen voi valokuvata itseään ja ja syventyä kuviin.
Kokkolalainen, Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutista valokuvaajaksi valmistuva Ulla Nikula on tehnyt opinnäytetyönään valokuvakirjan sekä siihen erillisen, pohtivan tekstiosan. Kirja koostuu hänen itsestään ottamista kuvista, joista ainakaan kaikki eivät ole ole omakuvia sanan perinteisessä  merkityksessä. Kirjan nimi Kolmesataa kuukautta viittaa hänen ikäänsä (25). Työn aiheena on ollut etsiä vastausta kysymykseen, toimiiko voimauttava valokuva kuvaajan itsensä kohdalla.
Kirjan tekeminen on hänen sanojensa mukaan ollut itseterapiaa: voimauttavan valokuvan menetelmää voi soveltaa myös itseensä.
– Sain annettua itselleni lempeyttä ja armoa näillä kuvilla. Niiden ote ei ole realistinen, mutta olen pyrkinyt siihen, että löytäisin rehellisen heijastuksen omasta itsestäni.
Kuvista voikin sanoa, että ne ovat runollisia ja samalla totuutta etsivä.


Lupa nähdä itsensä arvokkaana
Fernando Pessoan runon säe Ole kokonainen! on inspiroinut  Ulla Nikulaa valokuvaustyössä. Kokonaisuus koostuu osista, ja hän on kuvannut myös osia itsestään: kasvoja, silmiä, selkää, varpaita...
– Pilkon itseni pieniin palasiin / jäsentelen palaset / niin ruumiit kuin ajatukset / näistä pienistä palasista yritän rakentaa itseni uudelleen / rakentaa kokonaisen ihmisen, Ulla Nikula itse kirjoittaa.
Kuvat ovat olleet oman ulkomuodon tutkimista, koska on tärkeää olla sinut itsensä kanssa. Siihen kuuluu myös oman ruumiinsa ja ulkomuotonsa hyväksyminen.
– En tarvitse ympärilleni itsetuntoa pönkittävää kuvastoa, jossa olen parhaimmillani.
Kuten useimmat meistä, myös Ulla Nikula on on lahjakkuudestaan ja saavutuksistaan huolimatta kokenut itsetunnon puutetta ja tuntenut olevansa keskeneräinen. Hänkin on kärsinyt koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. 
Monta kertaa viime syksynä alkaneen työn kuluessa Ulla Nikula on pohtinut, saako itseään kuvata – saako omasta kuvastaan tuntea iloa.
– Meidät on opetettu nöyryyden ja vaatimattomuuden hyveellisyyteen, joten itsestä pitäminen on monelle negatiivisen kaikuista narsismia. Siksi omakuvan katsomisesta saattaa tuntea häpeää. Mutta jos häpeän pystyy sivuuttamaan, omakuvan ääreen hiljentyminen saattaa olla mullistavaa. Kaikilla on lupa tutkia omakuvaansa, nähdä itsensä arvokkaana ja merkityksellisenä, ei pelkästään ulkonäkönä, vaan kokonaisena elämäntarinana.
Merkityksellisintä valokuvattavaa Ulla Nikulalle ovat läheiset ihmiset ja ympäristöt, kuten koti ja rakkaat ihmiset. Joissakin kuvissa esiintyy yhdessä hänen kanssaan se kaikista rakkain ihminen, oma puoliso. Kuvat ovat hyvin herkkiä ja täynnä tunnetta.
– Näitä tehdessäni olen itkenyt liikutuksesta, herkistynyt monta kertaa. Tuntuu vain siltä, että nykyään ei saisi herkkyyttä esiintyä, että sitä pidetään nynnynä. Mutta tämä on minun tyylini, ja tuntuu hyvältä, kun teen näin!
– Vaikka olen tuntenut häpeää omista kuvista, sekin on johtanut itsetunnon kohoamiseen: saan tehdä näin, ja kaikesta huolimatta vien prosessin loppuun. Siinä, että tekee jotain itselleen tärkeää, piilee suuri voima, jota samalla voi välittää katsojalle.
Kuvissa on kuvaajansa mukaan sekä surumieltä että toivoa. Katsoja voi niissä nähdä kokonaisen draaman kaaren, vaikkakin jokainen saa tehdä oman tulkintansa.


Yksinkertaisin keinoin kuvatessa
Monet kirjan kuvat ovat utuisia ja eteerisiä. Ulla Nikula on aikaansaanut todella vaikuttavia efektejä yksinkertaisin keinoin, "älyttömän yksinkertaisilla jutuilla".
– Tykkään tehdä ne kikat kuvatessa, jälkimanipulointia en harrasta. Valon merkitys on suuri, etenkin luonnonvalon. Olen pyrkinyt minimalistisuuteen, jotta tärkein pääsee esiin
Esimerkiksi kauniin kuvan, jossa Ulla ja hänen miehensä näyttävät olevan vedessä, hän on kuvannut valkoista taustaa vasten ja saanut vesivaikutelman aikaan asettamalla pöydälle lasilevyn, johon heidän kuvansa heijastuu.
Ylellisen tuntuinen kirja on painettu sanfranciscolaisessa nettifirma blurbissa. Nikula lähetti aineiston ja taiton sinne sähköpostilla, ja pian oli pino kirjoja kotiovella. Painos on ainakin toistaiseksi vain 20 kappaletta.

Tuntuu ihmeelliseltä lukea omia ajatuksiaan lehdestä. Leena Nygård oli kyllä ymmärtänyt asiani täysin ja se näkyi jutusta. Hän oli kirjoittanut niin, että tuntuu kuin taiteessani olisi jokin pointti! Kiitos, Leena!
Hieman vain harmittaa, kun kirjasta lainattu kuva oli painossa mennyt aika... hmm... mielenkiintoisen näköiseksi. Ostakaa kirja ja huomatkaa, että se on oikeasti ihan hieno kuva!

Naiset, laulavaiset

"Myös levyä tehdessä otettiin yhteistyökumppaniksi nuori naiskuvaaja Ulla Nikula, joka vastaa niin julisteesta kuin levyn kansilehdistä ja valokuvista."
-Keskipohjanmaa 8.3.2011


Kyse on Kokkolan Naislaulajista ja heidän levytyksestään teoksesta "Ruuhkavuodet".
Tässä kurkistus levyn kansilehtiseen.

Naislaulajat esiintyvät ensi lauantaina Kaarlelan kirkossa.
Tsekidaut!

Kansikuvatyttö

Siellä se selittää kädet viuhuen, kuin mikäkin kulttuurivaikuttaja.
Jonkin verran tulen vaikuttamaan Kaustisella tulevan viikon aikana. Olen saanut kunnian olla Kaustisen kamarimusiikkiviikon vuoden taiteilija. Jaan ilon identiteettivarkaan ja ystäväni Ida Nisosen kanssa. Uskon, että suurin osa kaustislaisista luulee Idan olevan minä. Olinhan ennen Nisonen nimeltäni. Kriisin paikka.

Siellä valmistaudutaan kamarimusiikkiviikkoon iloisin mielin, kuin urheilijat konsanaan.

Jutun kirjoitti Keskipohjanmaahan Leena Nygård ja kuvat otti Clas-Olav Slotte.