Missä mun natural flow?

Valokuvaajankin tulisi välillä harrastaa. Valokuvausta nimittäin. Astua siihen samaan pisteeseen, missä seisoi silloin teininä, kun kuvasi omia jalkojaan. Kiertää katuja (rikkinäisissä converseissa) kamera olalla etsien roskista kauneutta.
Tänään heittäydyin harrastelijakuvaajan rooliin, Kaustisella tietenkin. Fiilistelin automatkan aikana kelmeää auringonpaistetta. Odotin innoissa että pääsen töihin. Kaikki aistit avoinna ja tarpeeksi vaatetta päällä.
Alavetelin kohdalla auringonpaiste muuttui kelmeästä huolestuttavan kelmeäksi. Kaustiselle päästyäni aurinkoa ei enää näkynyt. Varjot olivat hävinneet. Maailma oli muuttunut kaksiulotteiseksi. Hemmetti.
Haastetta lisäsi se, että paikat joihin olin ajatellut mennä kuvaamaan olivat lumikengättömän ulottumattomissa.

Pörräsin kylällä jonkin aikaa. Huomasin kuvaavani katulamppuja, roskia työmaalla ja myös niitä omia jalkojani. Olin palannut visuaalisten havaintojen tekijänä vuosia taakse päin. Ainoa ero teiniminä-kuvaajaan oli vain ero viattomuudessa. Ennen en tiennyt, kuinka minun pitäisi kuvata. Filmiä paloi, olin onnellinen ja inspiroitunut kuvatessani. Ja kehityin.
Nyt muka tiedän mikä tekee valokuvasta kiinnostavan. Olen asettanut itselleni riman, jota en saa alittaa. Tänään tiesin etten voi saada hyvää kuvaa, ja se ahdisti.

Onneksi jaksoin yrittää. Etsin, etsin ja etsin. Lopulta onnisti. Yhdestä kuvasta mieheni jopa sanoi, että "tuostahan voisi tehdä levynkannen". Se oli suuri kehu.

Löytö!

Tässä ne jalat.

Pahoitteluni otsikosta, insideläppä.