Minulla on ongelma. Nimittäin sietämätön herkkyys ja sietämätön pakko itkeä huutoitkua koskettavaa elokuvaa katsoessa.
Hyvissä elokuvissa käsitellään tavallisesti vakavia aiheita. Hyvä elokuva pyrkii myös usein liikuttamaan katsojaansa. Monen mielestä se on hienoa, kun elokuva nostaa tunteet pintaan ja silmän nurkka kostuu. Minä olen tuossa vaiheessa jo vessassa vollottamassa, kun olen ensin koko elokuvan ajan pinnistellyt tosissani, että hanat pysyisivät kiinni.
Siis pinnistellyt niin, että sattuu. Katsonut välillä ruudun ohi ja yrittänyt hetkeksi siirtää ajatukset muualle, vaikka elokuvan tekniseen toteutukseen.
Nyt joku voisi antaa neuvon, että älä katso niin raskaita elokuvia. Ongelma on kuitenkin siinä, että en nauti kevyen hömpän katsomisesta. Toki tehdään myös varteenotettavia hyvän mielen elokuvia ilman hömppää. Ensimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen loistava Little Miss Sunshine.
Jostain syystä leffavuokraamosta kuitenkin eksyy usein matkaan raastavaa ja epätoivolla kyllästettyä draamaa, viimeeksi Thomas Vinterbergin huikea, hurja ja totaalisen kamala Submarino. Leffan nähtyäni olen taas yhtä elämystä rikkaampi, mitä ei olisi tapahtunut jos elokuva olisi ollut American Pie jatko-osa. Elokuvan katsominen oli silti täyttä tuskaa.
Mutta eihän elokuvataiteen ei pidäkään olla katsojalle helppoa. Kunhan se herättää katsojassa jotain. Viihde on asia erikseen.
Vielä siihen ongelmaani; onko normaalia, että on hyvän elokuvan katsomisen jälkeen monta päivää masentunut?
