Talvi soi tarinoita -näyttely venähtikin hieman ajateltua pidemmäksi. Eilen oli viimein aika(a) purkaa näyttely.
Astellessani alas galleriaan huomasin pienen jännityksen tunteen nousevan pintaan. En ollut nähnyt näyttelyä lähes neljään kuukauteen. Olisinko enää lainkaan tyytyväinen kuviini tai esillepanoon? Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta neljä kuukautta on nuoren taiteilijan elämässä pitkä aika.
Gallerian puolella epäilys muuttui iloksi. Vähän, kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Siellä työni oli edelleen, yhtä veikeänä ja helposti lähestyttävänä, kuin tammikuussakin.
En ollut vauhdikkaassa dokumentoinnissa ihan omimmillani, se tuli selväksi viimeistään opinnäytetyöprojektini aikana. Pystyn siihen, mutta se ei tuota minulle niin suurta iloa, kuin valokuvauksen henkilökohtaisempi ote.
Näyttelyn purkaminen tuntui hieman haikelta. Ladoin kuvat pahvilaatikkoon tietämättä, otanko niitä enää koskaan sieltä pois. En haluaisi unohtaa näitä kuvia.
Ehkä joskus arkistoja kaivellessani löydän tämän pahvilaatikon ja inspiroidun jälleen nuoruuden kokeiluista.
P.S. Te ihanat, jotka olette ostaneet töitäni Talvi soi tarinoita -näyttelystä, otan teihin pian yhteyttä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti