Paperit

Kädet täristen avasin viime viikolla Muotsikasta lähetettyä kirjekuorta. Uskoin, että kuoresta paljastuu kirje, jossa pyydetään ottamaan yhteyttä kansliaan rästiin jääneiden kurssien suorittamisen tiimoilta, kerrottaisiin seuraavat valmistumispäivät ja niin edelleen. 

Riemunkiljahdus ja onnenkyynelhän sieltä sitten tulvahtivat, kun silmiini osui seuraava präntti: 

Ulla Tuulia Nikula

on suorittanut

Kulttuurialan ammattikorkeakoulututkinto

Medianomi (AMK)

Viestinnän koulutusohjelma

31. toukokuuta 2012

Minä hitto soikoon tein sen! Opiskelu kesti kuin kestikin talon rakentamisen, kahden lapsen hankkimisen ja sen älyttömän 500 kilometrin välimatkan. Ja vaikka minkä muun. 

Nyt toivotankin sitten tervetulleeksi tulevaisuuden ja vapauden. 

Tästä on hyvä jatkaa.

Heippa ja kiitos, Lahti ja Muotsikka!

Valoa viime keväältä

Kävin tässä lauantai-illan ratoksi läpi kuvia viime keväältä. Omakuvaa käsittelevän lopputyön ansiosta kovalevy heitti ruudulle jos jonkinlaista kuvaa omasta naamasta. Ja käsistä. Ja jaloista ja selästä, sekä muista ruumiinosista. 

Oli oikeastaan aika tervehdyttävää palata näiden kuvien äärelle. Vähän myös hymyilytti ja hekotutti. 

Suurin osa lopputyötäni varten ottamista kuvista on täysin julkaisukelvottomia ja aivan liian henkilökohtaisia. Prosessissa tärkeintä olikin kameran edessä oleminen ja sen kautta voimaantuminen, ei kauniiden kuvien tuottaminen. Ne kauniit kuvat tulivat vähän niin kuin sivutuotteina. Heh.

Entisten oppilaiden näyttely

Visu galleriassa Kokkolassa on jo jonkin aikaa ollut esillä lasten ja nuorten kuvataidekoulun entisten oppilaiden näyttely. Esillä on siis kuvataidenkoulun käyneiden ammattitaiteilijoiden töitä, myös minun. 

Näyttelyssä esillä olevat neljä kuvaani ovat osa opinnäytetyötäni Kolmesataa kuukautta Lahden muotoilu- ja taideinstituuttiin keväältä 2011. Alla näkyvässä julisteessa yksi näistä kuvista.

Näyttely on auki vielä 28.4. saakka. Yritän ehtiä kaikelta vauvailulta käydä Visussa. Käykää tekin!

Koulut käyty

Yhdeksän vuotta peruskoulua, kolme vuotta lukiota päälle ja lähes seitsemän vuotta amk-opiskeluja Lahden muotoilu- ja taideinstituutissa. Tämä tekee yhteensä lähes yhdeksäntoista vuotta. Yhdeksäntoista vuotta on aika paljon 26-vuotiaan elämästä.

Mutta nyt se olisi niinku siinä. Väänsin kuin väänsinkin koulu-urani purkkiin huolimatta viidensadan kilometrin välimatkasta, perheestä täällä viidensadankilometrin päässä koulusta ja raskaudesta.

Lauantai-iltana palautin viimeisen tehtävän eräälle lempeämieliselle opettajalle Lahteen. Kun sähköposti oli lähetetty, hymyilin hetken hiljaa tietokoneruutua tuijottaen. Tämän jälkeen nousin ja hain itselleni kaupasta jäätelöä ja kaksi kimppua tulppaaneja. Saunankin laitoin päälle.
Siinäpä se.

Megabailut jäävät pitämättä näin raskaana. Hymykin hyytyi maanantaina kun influenssa kaatoi sänkyyn kaksivuotiaani. Räkäinen ja kipeä arki on tällä hetkellä perheessämme enemmän pop kuin juhla.
Silti sisuksissani pörisee hykerryttävä onnen tunne kun muistan ponnistelujeni tuloksen.
Koulut käyty. Elämä saa jatkua uusine tuulineen.

Kuva ensimmäiseltä opiskeluvuodelta. Nykyään hymyilen enemmän.

Kello käy

Muotoiluinstituutista valmistuminen on jo todella lähellä. Mutta niin on laskettu aikakin.
Eilen sain tietää, että lapsi ei voi olla kokopäivähoidossa jos äiti on äitiyslomalla, joten deadline koulun kanssa kiristyi kuukaudella. Tilanne on todella kummallinen, sillä jokainen supistus laittaa minut painamaan hommia entistä kovemmin. Lepäämiseen ei nyt ole aikaa, ja tämä kostautuu ikävänä kipuiluna.
Harmillista tässä kiirehtimisessä on myös se, että työn laadusta on pakko tinkiä. Esseet täytyy vain kirjoittaa alta pois ilman turhia tunteiluja.

Tällä hetkellä pakerran kuva ja teoria -kurssin parissa. Kurssi on hurjan mielenkiintoinen ja tekisi mieli paneutua sisältöön tarkemmin, mutta aika loppuu. Kello (se biologinen) tikittää.
En ole ennen liiemmin lukenut tieteellistä tekstiä, joten kahlaaminen on hidasta. Taide tieteenä on myös uusi näkökulma. Olen enemmän taidetunneihmisiä.

Yhden esseen sain kurottua kasaan aiheesta 1900-luku ja esittävyyden ja tulkinnan teoriat. Potkuna omalle takapuolelleni julkaisen kirjoituksen täällä. Harva sitä varmaankaan jaksaa lukea, mutta kannattaa yrittää. Voi vaikka oppia jotain.

1900-luku ja esittävyyden ja tulkinnan teoriat

Italialainen taidemaalari ja arkkitehti Giorgio Vasari (1511-1574) omaksui antiikista ajattelutavan, jossa taiteen kehitys tapahtui sykleittäin. Taiteella oli elämänkaari, joka koki seuraavat vaiheet: varhaisvaihe, kukoistuskausi, kypsyys, rappio ja kuolema. Tämä biologinen metafora säilyi taidehistoriallisessa ajattelussa aina 1900-luvun alkuun.

Syklinen malli korvautui Ranskan vallankumouksen jälkeen teologisella mallilla, jossa taiteen kehitykselle asetettiin lopullinen päämäärä. Prosessi oli taitelle epäedullinen. Symbolisen, klassisen ja romanttisen tyylivaiheen kautta etenevä, materiaan sidottu kuvataide menetti merkitystään sanataiteen eduksi.

1800-luvulla taiteen kehitystä alettiin selittää evoluutioteorian avulla. Lopullisen päämäärän tilalle tuli lineaarinen, eli jatkuvaa kehitystä painottava malli. Heinrich Wölfflin kehitti selitysmallin, jossa tyylikausien seuraamo näyttäytyi lainomaisena vastakkaisuusperiaatteen mukaisesti (viivatyyli ja maalauksellinen tyyli). Wölfflin näki tyylin muuttumisen välittömänä syynä havaintotavan muutoksen.

Kontekstualisoivan tutkimuksen klassikkona  pidetään Erwin Panofskyä (1892-1968). Panofsky lähti liikkeelle yksittäisestä taideteoksesta ja eteni tulkitsemaan kokonaisen aikakauden maailmankatsomuksellista perustaa. Panofsyn vaikutus taidehistorian tutkimukseen oli voimakkaimmillaan 1950- ja 1960-luvuilla, mutta ikonologiaan perustuvaa tutkimusta on tehty myöhemminkin.

Panofskyn tulkintamalli on kolmitasoinen: esi-ikonografista kuvausta seuraa ikonografinen analyysi ja näiden pohjalta tehdään tukimuksen varsinainen tavoite; ikonologinen tulkinta. Esi-ikonografisessa kuvauksessa tunnistetaan kuvan elementtejä arkisen käytännönkokemuksen kautta. Ikonografisessa analyysissa taas selvitetään aiheen sopimuksenvarainen merkitys kirjallisten ja kuvallisten esitystraditioiden tuntemuksen pohjalta. Kuvatyypin tunnistaminen ei kuitenkaan Panofskyn mielestä riitä tutkimustulokseksi, vaan olennaista on kuvan sisällön tulkinta. Tällä Panofsky tarkoittaa sen selvittämistä, miten teoksen syntyajankohdan katsomusjärjestelmät ja aattelliset virtaukset näkyvät teoksessa. Vasta tätä ikonologista tulkinnan tasoa Panofsky pitää varsinaisena tutkimuksena.

Panofsky halusi omalla tulkintamallillaan kritisoida formalistista taidehistorian traditiota, joka ei välittänyt muusta kuin taiteen esteettisestä funktiosta. Ikonologisella tulkintamallilla pyrittiin ylittämään formalistisen ajattelun voimakas muodon ja sisällön erottelu korostamalla merkityksen käsitettä ja puhumalla symbolisista muodoista.

Ikonologista tutkimusta voidaan kritisoida siitä,että siinä ei tehdä näkyviksi samaan aikakauteen ja kulttuuriin sisältyviä eroja tai ristiriitoja. Myöskin yksittäiset toimijat oletetaan sisäisesti yhtenäisiksi ja muuttumattomiksi. Taiteilijat nähdään rationaalisina persoonina, jotka noudattavat intentioitaan johdonmukaisesti ja menestyksellisesti.  Ilmaisullisia vaikeuksia ei myöskään nosteta esiin, ja siihen, miten tulkitsijan omat intressit ja kokemukset vaikuttavat merkityksen muodostamiseen, ei ikonologisessa tutkimuksessa oteta lainkaan kantaa.

1900-luvun alussa jatkuvasti muuttuva yhteiskunta pakotti etsimään selityksiä tälle muutokselle. Muutoksen selvittämiseen käytettiin oppiainerajoja rikkovia tutkimusmenetelmiä. Taiteen sosiaalihistorian klassikko Frederick Antal (1887-1954) korosti tieteiden välistä yhteistyötä, etenkin sosiaalihistorian merkitystä taiteen tutkimuksessa

Taiteen sosiaalihistoria on vielä varsin nuori tutkimusala. Yksi varhaisimmista sosiaalihistoriallisista taidehistorioitsijoista oli unkarilainen Arnold Hauser (1892-1978). Hän tutki taiteen tuotanto-olosuhteita ja käyttöä. Hauser kritisoi Wölfflinin käsitystä taiteesta muusta yhteiskunnasta irrallisena ilmiönä.

Taiteen arvon ongelma askarrutti aikoinaan myös Karl Marxia. Hän kummasteli, miksi antiikin Kreikan taide oli jatkuvasti arvossa, vaikka elinolosuhteet olivatkin täysin muuttuneet.

Marxilaisuuden mukaan taide on yhteiskunnan taloudellisten rakenteiden ja ideologian tuote. Tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen reaaliperustan, johon oikeudellinen, poliittinen ja kulttuurinen rakenne nojaavat. Tästä marxilaisesta teoriasta Hauser halusi erottautua. Vaikka Hauserin mukaan taide on sosiaalisesti määrittynyttä, hän myös tunnusti taiteen omalakisuuden. Tälllöin taiteella on myös vastaanottajasta riippumaton, esteettinen arvo, jota ei voida selittää vain sosiologisesti.

Vaikka kautta vuosisatojen on ollut keräilijöitä ja taiteentuntijoita, attribuointi nousi kansainvälisen tieteellisen keskustelun kohteeksi vasta 1870-luvulla, kun italialainen Giovanni Morelli (1816-1891) julkaisi artikkeleita taideteoksista. Morellin mielestä jokainen taiteilija toisti aina samalla tavalla tietyt muodot ja varjostukset. Tällaiset peruspiirteet taiteentuntijan ja tutkijan tuli opetella tuntemaan. Morelli kutsui menetelmäänsä kokeelliseksi, sillä siinä teoksen tarkan yksityiskohtien havainnoinnin jälkeen tutkimustuloksia verrattiin taiteilijan peruspiirteisiin. Tutkimustapa saattaa kuulostaa arkipäiväiseltä, mutta tällaista vertailevaa muotoanalyysiä ei taiteen tutkimuksessa oltu tunnustettu ennen Morellia.

1800-luvun lopulla itävaltalainen taidehistorioitsija Alois Riegl (1858-1905) erotteli haptiset, eli läheisyyteen ja tuntoaistiin perustuvat, ja optiset, eli etäisyyteen ja visuaaliseen vaikutelmaan perustuvat teokset. Rieglin mukaan tuntoaisti liittää meidät maailmaan  kun optinen vaikutelma syntyy valojen ja värien ei-esineellisessä todellisuudessa. Riegl analysoi muotoa ja tyyliä,  mutta omaksui Hegeliltä ”tulkitsevan katseen” ajatuksen. Sen mukaan aistihavainto ei ole olemassa sinällään, vasta mieli tekee havainnosta merkityksellisen. Riegl olikin ensimmäisiä taidehistorioitsijoita, joka kiinnitti huomiota katsojan rooliin. Kun Riegl tutki hollantilaisia ryhmämuotokuvia, hän korvasi haptinen-optinen vastaparin objektiivisella ja subjektiivisella. Silloin hän tutki, kuinka kuva joko kaipaa katsojan osallistumista katseellaan, tai sulkee katsojan kuvapinnan ulkopuolelle.

Taidehistorioitsija Ernst H. Gombrich etsi vuonna 1960 julkaistussa perusteoksessaan Art and Illusion vastausta kysymykseen, miksi todellisuutta on eri aikakausina kuvattu niin eri tavoin. Gombrich lähestyi taidetta hyvin tieteellisestä näkökulmasta ja piti taidetta jopa tieteen kaltaisena ongelmien ratkaisuprosessina. Gombrich nosti esiin havainnoinnin sopimuksenvaraisuuden. Hän uskoi, että todellisuus nähdään opitun kuvamaailman läpi; traditio edeltää taiteilijaa. Traditio tarjoaa esittämisen keinot, joita taiteilija omien havaintojensa pohjalta vertaa todellisuuteen.

Englantilainen Norman Bryson on arvostellut Gombrichin ajatusmallia. Brysonin mukaan havaintopsykologia on epähistoriallistanut katsojan ja maalauksen välisen suhteen. Hänen mukaansa visuaalinen kokemus ei ole yleisinhimillinen ja ajaton, eikä ole olemassa puhdasta, ”objektiivista” todellisuutta, johon kuvaskeemoja voisi verrata. Tapamme jäsentää todellisuutta on siis historiallisesti muuttuva kulttuurinen sopimus. Kuvan realismi olisi aina yhdistettävä aikaan, historialliseen tilanteeseen ja kuvassa näkyviin ja ei-näkyviin toimintoihin, kuten eleet, pukeutumissäännöt, lait ja tavat.

Roman Ingarden toi katsojan roolin taiteessa aivan uuteen valoon. Hänen mukaansa kuva tarjoaa tietyn rakenteen, johon katsoja reagoi, ja vasta tämä reaktio tuottaa taideteoksen. Taideteosta ei siis ole ennalta määritelty, vaan on osittain avoin. Tämä avoimuus taas sallii katsojan väliintulon.

Kuvan katsomista voidaan lähestyä myös psykoanalyyttisin keinoin. Tuolloin korostetaan erityisesti kulttuurin ja sukupuolen merkitystä havaintoprosessin kulussa.

Katseella on suuri valta. Sana ”katse” nostaa esiin katsojan subjektin, hänen visuaalisen nautintonsa, sekä tiedon ja vallankäytön ulottuvuuden.

1800-luvulla uskottiin puhtaan fysiologiseen psykologiaan pohjautuvaan teoriaan katsoa kuvaa. Tuolloin kuvaa tarkastellaan ”viattomalla silmällä”, eli suljetaan havaintotapahtumasta pois mielteiden, tunteiden ja tietojen vaikutukset. Tällöin katsoja keskittyiy havainnoimaan ainostaan visuaalisuutta, väriä ja muotoa. Näiden muoto-ominaisuuksien ajateltiin herättävän katsojassa puhtaan ”esteettisen tunteen”.

1900-luvulla formalistisen taidesuuntauksen ehtojen määrä tiukentui. 1910-luvulla taidekriitikot saattoivat puhua vain kuvan peruselementeistä, kuten pisteestä, viivasta, väristä tai valosta. Formalisteille oli tärkeää maalaustaiteen oman ominaislaadun puhtauden varjelu muiden taiteenlajien ominaisuuksien tartunnoilta. Maalaus ei esimerkiksi saanut sisältää mitään kirjallista ainesta, tarinaa tai teemaa. Näihin vaatimuksiin osasi abstraktismi vastata parhaiten.

1900-luvulla kiisteltiin siitä, voiko kuva todella olla puhtaan sisällötön ja itseriittoinen formalistisena itsenään. Viime vuosikymmeninä tämä modernismin haave on kuitenkin murskattu. Formalistiselle kuvalle sisällön antaa yleensä yleisö. Tom Wolfe on sanonut, että moderni taide on muuttunut pelkästään kirjalliseksi. Taideteokset toimivat oikeastaan vain kuvituksina teoreettisille teksteille. 

Valon voimalla

Nämä kuvat on otettu kirkasvalolampun loisteessa. Eihän tässä enää tarvitse edes salamaa!

Katseen rajat tulivat betoniseinänä vastaan tällä viikolla. Kuinka tahkoat läpi kirjan taidehistorian metodologiasta, kun missään ei ole tarpeeksi valoa ja lukiessasi nukahdat joka toisen (sivistys)sanan jälkeen, jota et ymmärrä? Ja joka toista sanaa et ymmärrä.
Vastaus löytyi kirkasvalolampusta. Lamppu päälle naks ja aivot kans. Tieteellinen teksti muuttui yhtäkkiä selkokieleksi ja esseitä alkoi syntyä. Suosittelen lämpimästi kirkasvalolamppua jokaiselle kaamosherkkikselle. Rumahan sellainen lamppu on kuin mikä ja saa kuulemma naamani veemäisen näköiseksi, mutta nämä ovat täysin toissijaisia seikkoja sen rinnalla, että opintopisteitä ropisee.
Rops, rops!

Tein sen!

Hahaa! Nyt se on tehty! Teosanalyysi, joka olisi pitänyt palauttaa kuutisen vuotta sitten. En käyttänyt sen aktiiviseen tekemiseen suositusten mukaista kahta viikkoa, mutta eikö kuusi vuotta harrasta pohjatyötä olekin aika kunnioitettava määrä? 

Sen kunniaksi, tehdään tästäkin julkista.


Kuvan teoksesta löytää kun googlettaa esimerkiksi "Gustav Klimt, the Kiss".

SUUDELMA, GUSTAV KLIMT

         

 “Minulla ei ole sanomisen lahjaa, ei puhutun eikä kirjoitetun, ei varsinkaan silloin jos minun pitää sanoa jotain itsestäni tai työstäni… Sen joka haluaa tietää jotain minusta – taiteilijana, koska ainostaan se on merkityksellistä – täytyy katsoa tarkkaan taulujani ja pyrkiä löytämään niistä se, mitä olen ja mitä haluan tehdä.”

-Gustav Klimt

        

        

DESKRIPTIO

Suudelman on maalannut itävaltalainen symbolisti Gustav Klimt vuosina 1907-1909. Teos on öljymaalaus kankaalle kokoa180x180 cm. Maalauksessa on käytetty myös lehtikultaa.

Suudelma on toteutettu osin erittäin yksityiskohtaisesti kun                   taas kultainen tausta on maalattu vaapaammalla kädellä. Teoksessa olevien hahmojen ihoääriviivat on työstetty ikääkuin piirtäen selkeää viivaa. Valon suuntaa on Suudelmassa vaikea havaita. Tämä tekeekin maalauksesta hieman kaksiuloitteisen. Varjostuksia on käytetty hienovaraisesti vain pienissä kohdissa ihoa. Vastavärejä (punainen/vihreä ja violetti/keltainen) on käytetty kuvassa olevan naisen vaatetuksessa sekä alaosan kukkaisessa nurmessa. Kuvan pääasiallisen tunnelman värien osalta luo kuitenkin kultainen loisto ja kimmellys.

Suudelma esittää miestä ja naista. He ovat polvillaan kukkaniityllä. Mies pitää naisen kasvoista kiinni ja suutelee tätä. Naisen oikea käsi on kietoutunut miehen kaulan ympärille ja vasen käsi pitää miehen oikeasta kädestä kiinni, mutta hänen päänsä roikkuu ääriasennossa kasvot miehestä poispäin käännettynä. Naisen silmät ovat suljettuina ja ilme levollinen. Miehen kasvoja ei näy.

Tila jossa pariskunta on, on määrittelemättömissä. Heitä ei voi sijoittaa mihinkään aikaan eikä paikkaan.

Kukkaniitty jolle mies ja nainen on sijoitettu  loppuu naisen jalkojen kohdalla ja muuttuu jyrkänteeksi. Naisen varpaat ovat jo jyrkänteen ulkopuolella.

Vaatteet ovat pelkkä muoto joissa on miehen kohdalla koristeena palkkeja ja naisen kohdalla ympyröitä ja soikioita. Vaatteet jatkuvat miehen ja naisen päiden ympärille kuin kultaisena sädekehänä.

Tausta on kultainen epätila.

Pariskunta on sijoitettu maalauksen keskelle.

Teos sijaitsee nykyään Österreichische Galeriessa, Wienissä.

NAINEN HEITTÄYTYJÄNÄ

Gustav Klimtin Suudelma kuvaa kauniisti sitä hetkeä kun tunne vie mukanansa. Mies on kuvassa selkeästi vahvempi osapuoli, se joka vie tapahtumaa eteenpäin. Nainen taas on heittäytynyt, antautunut täysin tunteen vietäväksi.

Miehen kasvoja ei näy, joten hän jää tuntemattomaksi. Mies on suurempi, selkeästi voimakkaampi ja tummempi kuin nainen. Mies pitelee naisen päätä käsissään ja suutelee naista. Ote näyttää tiukalta, kuin nainen ei pääsisi miehen käsistä pois vaikka haluaisi. Mies keskittyy selkeästi enemmän toimintaan kuin tunteeseen. Ainakaan tunne ei välity katsojalle. Miehen asentoa voisi kuvailla jopa jähmeäksi.

Naisen elekieli on vastakohta miehen elekielelle. Jokaisesta nivelestä löytyy kulma; rakkauden tunne kipristää sormet ja varpaatkin kippuralle. Olkapää on kohotettu, ikäänkuin nainen pääsisi niin lähemmäksi miestä. Samalla ´nainen näyttää äärimmäisen rentoutuneelta; pää roikkuu miehen käsissä vailla kontrollia. Naisen kasvot ovat katsojaan pain, jolloin naisen tunne on vieläkin julkisempi. Posket punottavat, silmät ovat suljettuina ja ilme on levollinen. Naisen on selkeästi hyvä olla miehen syleilyssä.

Kuitenkin, kuvaa katsoessa herää kysymys; entä jos naisen elekieli viestiikin päinvastaista? Jos hän haluisikin paeta paikalta, mutta miehen voimakas ote tekeekin sen mahdottomaksi? Jos poispäin käännetty pää ja jännitetyt jäsenet kuvastavatkin torjumista?

Naisen tunteiden tulkinta on siis moniuloitteista, kuten oikeassakin elämässä. Nainen voi antaa ristiriitaisia viestejä tunteistaan ja haluistaan ja toimintaan keskittyvä mies yrittää pitää ohjat käsissään, selvitä naisen selittämättömistä kerroksista.

Miehen ja naisen erot näkyvät myös vaatetuksen symboleista. Vaikka vaate on vain yksi muoto joka ympäröi pariskunnan, on vaatteen koristelu erilainen miehen ja naisen kohdalla.

Miehen vaatteessa on selkeitä suorakaiteen muotoisia palkkeja; mustia, harmaita, ja hieman valkoisia ja kultaisia. Palkkeja voisi pitää eräänlaisina fallossymboleina. 

Naisen vaatetuksessa taas on soikiota, ympyröitä ja kukkia. Koristelu on rönsyilevämpää kuin miehellä. Värit symboleihin tulevat osaksi maalauksen alaosan kukista. Naisen vaatteesta lähtee myös versoja, joissa on pieniä kultaisia kolmioita. Symboleita, jotka löytyvät naisen vaatetuksesta voisi pitää fallossymbolin vastineina, naisen hedelmällisyyden symboleina. Versoissa esiintyvä kolmio on selkeä symboli naiseudelle. Näin naiseus ikäänkuin huokuu maalauksen naisesta. 

Naiseus sitoo naisen kiinni maahan.

Maalauksessa naisen puolella oleva jyrkänne tuo teokseen oman jännityksensä. Tunnelma olisi varmasti toisenlainen, jos maa olisi tasainen. Merkityksellistä on se, että jyrkänne on nimenomaan naisen puolella. Nainen on häilyvä ja tunteikas, varpaat jo tasaisen maan tuolla puolen. Onko nainen lopulta putoamassa? Pettääkö maa hänen altaan? Niin voi käydä jos hän heittäytyy tunteeseen kokonaan.

Mutta mihin nainen putoaisi? Oikeastaan en usko että voisi puhua edes putoamisesta. Luultavasti nainen jäisi leijumaan tuohon kultaiseen epätilaan.

Mitäköhän tuolloin tapahtuisi miehelle? Maa on hänen puolellaan tasaista. Miehen jalkoja ei näy, joten ehkäpä ne ovat juurtuneet maahan. Mies ei myöskään paljasta katsojalle henkilöllisyyttään, joten hän ei luultavasti laita itseään likoon naisen lailla. Ottaen huomioon myös miehen jähmeän elekielen, mies saattaisi lopulta jäädä tukevasti maan pinnalle naisen heittäydyttyä.

Onko mies siis vain perinteinen hurmuri, naistenmies joka käyttää hyväkseen naisen selkästi herkkää ja haurasta olemusta?

NAISEN ALLEGORIA

Gustav Klimt ei peitellyt rakkauttaan naisiin ja naishahmojen maalaamiseen. Naisen hedelmällisyys ja kauneus merkitsi Klimtille paljon. Hän koki naisen monimuotoisuuden hyvin inspiroivana. Naisen kautta hän käsitteli elämää ja kuolemaa, toivoa ja epätoivoa.

Naiset olivat Klimtille lumoavia ihanneolentoja, lempeitä äitejä, mutta myös vaarallisia saalistajia. 

Klimtin aikalaiset ihmettelivät, kuinka karskin oloinen mies kykeni kuvaamaan niin herkästi naisellista sensuaalisuutta. Maalausten pehmeä eroottisuus oli myös naisten mieleen. Klimtillä oli harvinainen kyky kuvata naiset sellaisina, kuin naiset haluavat itsensä nähdä; hyvin luonnollisina, mutta silti lumoavan kauniina.  

Niissä harvoissa maalauksissaan joissa esiintyi mieshahmo, Klimt esitti miehen yleensä kasvottomana ja suorana, aivan kuten Suudelmassakin.

Omakuvaa Klimt ei koskaan tehnyt, sillä hän ei pitänyt itseään kiinnostavana. Johtuiko tämä siitä, että hän itse oli mies, sitä ei tiedetä.

AVANTGARDISMIN LIPUNKANTAJA

Klimt tuli aikanaan Wienissä tunnetuksi perinteikkään ja ”virallisen” maalaustaiteen tulkitsijana. Hänen tekniset kykynsä olivat omaa luokkaansa, mutta tyyli oli epäkiinnostava ja sovinnainen. 1890-luvun alussa Klimt alkoi löytää omaa henkilökohtaista muotokieltään. Hän sai vaikutteita impressionismista, jugendista ja itämaisesta taiteesta.

Kypsän kautensa teoksissa Klimt sulatti omaksumansa vaikutteet täysin uudeksi, omaperäiseksi tyyliksi. Suudelmassa näkyy kaikki omaksutut tyylilajit; luonnonmukaiset kasvot, mutta ylenpalttisesti koristellut pinnat.

MESTARITEOS

Toisin kuin monet muut Klimtin teokset, Suudelma sai heti valmistuttuaan ansaitsemansa arvostuksen. Maalaus tunnustettiin oitis mestariteokseksi ja Itävallan hallitus hankki sen omistukseensa.

Useita Klimtin töitä arvosteltiin kaksimielisiksi, mutta Suudelmaa ei, vaikka eroottinen lataus on maalauksessa käsinkoskelteltavissa.

Suudelman suosio voi johtua siitä, että se on hyvin tunteikas ja herättää katsojassa voimakasta positiivista väreilyä. Piilotettu eroottisuus voi toimia myös suosion lähteenä. Mestariteos usein kadottaa suuren yleisön suosion, jos sitä on nolostuttava katsoa. Liika suoruus ja alastomuus voi olla monelle katsojalle kynnys, jonka yli ei pääse tulkitsemaan teosta syvällisemmin. Suudelman kanssa tätä ongelmaa ei synny.

Rakkaus vai koulutus? Ota molemmat!

Mieheni väittää, että olen puhunut valmistuvani ihan pian vuodesta 2006, eli aina ensimmäisestä opiskeluvuodestani Lahden Muotoiluinstituutissa. Ihan pian se ei kuitenkaan tapahtunut. Olen rakkauden takia suorittanut koulua enemmän tai vähemmän etänä siitä lähtien kun tapasin mieheni. Valmistumista ei nopeuttanut myöskään muutto Kälviälle, eikä varsinkaan lapsen saaminen.
Joku on varmasti pitänyt minua idioottina, kun en ole hoitanut koulua aikataulun mukaan, vaan enemmänkin oman pääni mukaan. Kun lähdin opiskelemaan, pidin itsestään selvänä, että opiskelen itseni taiteen maisteriksi ja lähden ulkomaille ja ties vaikka mitä. Kolmen vuoden päästä tuosta löysinkin itseni sauvakävelemästä Kälviän korvesta sormus vasemman käden nimettömässä ja vatsa pyöreänä. Yllätyksekseni olin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Tällä hetkellä onni on kasvamassa eksponentiaalisesti, sillä Muotsikasta valmistuminen on kahden kokonaisen kurssin päässä. Kuva ja teoria, sekä yrittäjyysopinnot. Kaksi kurssia. Minä ihan oikeasti valmistun!

Täytyy myöntää, että on tullut hetkiä jolloin olen ollut vähällä luovuttaa koulun suhteen. Viidensadan kilometrin koulumatka on tuntunut liian pitkältä. Silloin olen hetken manannut valintaani. Koulu olisi nimittäin helpompi käydä kävelymatkan päästä. Manaaminen kestää kuitenkin aina vain hetken, sillä muistan mitä valintani minulle antoi. Se antoi minulle elämäni rakkauden, kodin, sekä perheen. Voiko ihminen muuta haluta? No, tietenkin ne paperit koulusta, mutta tuossahan ne ovat tulossa.
Onneksi ovat, sillä vatsani on ihmeellisesti taas muuttanut muotoaan.

Päiväkirjamerkintöjä

Mistähän tätä kasaa lähtisi purkamaan? On tapahtunut niin paljon, niin isoja asioita ja vieläpä niin lyhyessä ajassa.

Perjantaina 13.5. oli rankka päivä. Edellinen ilta meni Helsingissä pakolaisena. Yllättävien käänteiden takia sain katon pääni päälle vasta yön puolella. Parin tunnin yöunien jälkeen hyppäsin Oulunkylässä Lahden junaan. Lahdessa odotti opinnäytetyöni arviointitilaisuus. Olin niin väsynyt, että en edes jaksanut jännittää. Laitoin kuvashown pyörimään, istuin tuolille raadin eteen ja kerroin. Kun olin kertonut, ehdotin keskustelua. Tilaisuus rullasi kauniisti eteenpäin. Työni on minulla niin syvällä sydämessä ja pinnalla päässä, että siitä on helppo puhua. Taakkaani helpottivat ihanat arvioijat Tuomo Manninen ja Kati Koivikko.
Sain todella hyvää palautetta työstäni. Ihan liikuttavan hyvää. Olen kuulemma kehittänyt jotain ihan uutta ja omaa. Ja olisi rikos ihmiskuntaa vastaan, jos en tekisi tätä.
Mitä sanoja!
No, nyt viimeistään tiedän mitä tehdä.

Lauantaina 14.5. matkasin Sipooseen veljeni tyttären kastejuhlaan. Tilaisuus oli kauneinta aikoihin.  Ehjä ja onnellinen perhe. Onnellisia lapsia onnellisessa kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Itkin vailla kontrollia.
Kastetilaisuuden aikana elämän raakuus valkeni minulle uudella tavalla. Tai elämän raakuuksien ja onnen kamala ristiriita. Kuinka helposti kaiken voikaan menettää. Miksi joku tuhoaa omakätisesti onnen elämästään? Hylkää rakkaansa ja tuhoaa samalla heidän onnensa.
Pientä lasta katsoessa tuntee itsensä niin voimattomaksi. Haluaisin lakaista murheen hänen elämästään ja pitää hänestä kiinni aina loppuun asti. Mutta en minä voi olla aina lakaisemassa, enkä pitää iäti kiinni. Kumpa hän olisi itse kyllin vahva.

Sunnuntaina 15.5. kirmasin aamulla hakemaan oman lapseni mummolasta. Joskus kolme päivää tuntuu pidemmältä kuin elämä. Ikävä ahdisti jo henkeä.
Halailimme aamupäivän ja sitten taas mentiin. Vuorossa oli Kokkolan Jymyn kevätnäytös. Esiinnyimme Uusi-ryhmämme kanssa der, die, das -biisillä. Jännitystä toi ilmaan myös Ihanaiset-ryhmän esitys. Aloitin kyseisen ryhmän ohjaamisen viime syksynä. Teimme tänä keväänä nykäri-painoitteisen koreografian näiden ihanien naisten kanssa.
Iltäpäivällä väsymys painoi niskassa ja silmäluomissa kuin lyijy. Lavalla pääsin kuitenkin tunnelmaan. Viikonlopun vaikeudet ja herkistymiset löysivät ehkä reittinsä minusta ulos tanssin kautta.
Ja Ihanaiset tanssivat kauniimmin kuin koskaan. Nämäkin tavalliset perheenäidit ovat täynnä sellaista tunnetta ja ilmaisuntarvetta, että aviomiehillä ei varmaan ole aavistustakaan.

Maanantaina 16.5. oli tarkoitus viettää päivä perheen kanssa. Ottaa takaisin erossa vietetyt päivät.
Keskipäivällä, kun olimme matkalla Kruunupyyhyn ostamaan pensaita pihalle, päivän suunnitelmat saivatkin uuden suunnan. Auton suunta kääntyi 180 astetta, mies heitti hammasharjan laukkuun ja käänsi auton vielä kerran 180 astetta. Kutsu kävi kohti Helsingin kauppatoria.
Illalla katselin kädet hikoillen televisiosta, kun rakkaani lauloi 100 000 -päiselle yleisölle.
Hurjaa. Voi olla, että tätä täytyy vielä hieman purkaa myöhemmin.

Tiistaina 17.5. istun kotona ja katson, kuinka tomaatit kurkottavat kohti aurinkoa.
Kohta voisi taas vähän kastella.

Turinaa Kokkola-lehdessä

Omakuva voimauttajana

Valokuvaajaksi Lahden ammattikorkeakoulun Muotoilu- ja taideinstituutissa opiskeleva Ulla Nikula pohtii opinnäytteessään itsetuntoa voimauttavan valokuvan keinoin.
- Tutkin, pystyykö omakuvilla parantaa käsitystä itsestään. Mietin myös häpeän voittamista; onko sallittua tutkia itseään ja saako lopputuloksen kokea positiivisena.



Kuusitoista omakuvaa muodostaa opinnäytteen kuvallisen osion. Kirjan kansi sekä osien avaussivut ovat palasia Ulla Nikulan keskeneräiseksi jääneestä maalauksesta.
- Kirjan kautta maalaus on oikeastaan tullut valmiiksi.
Maalaaminen on jäänyt valokuvauksen ohessa sivurooliin, harrastukseksi.
- Olen joskus yhdistänyt maalamisen valokuvaan. Opinnäytteeni on kuitenkin puhtaasti valokuvakirja, maalaus on taitollisena osana.
Kuvien teema on piilottaminen. - Vai näyttämisen teemako siinä on? Sen voi kokea haluamallaan tavallaan.



Aiheet ja miljööt valokuviinsa Ulla Nikula on aina etsinyt lähipiiristään. Vähitellen hänelle tärkeiden ihmisten, paikkojen ja asioiden rinnalle tulivat omakuvat. Hän sanoo miettineensä, onko turhamaista kuvata itseään.
-Olen kuitenkin kokenut, että henkilökohtaisuudessa piilee voima.
Ulla Nikulan mielestä pitää olla sallittua tutkia omaa ulkonäköään.
- Kuvien kautta löytyy syvempiä piirteitä, silloin ei enää kuvaa pelkkää ulkonäköä. Kun vapautuu odotuksista oman ulkoisen olemuksen suhteen, voi saada aikaan rehellisen heijastuksen sisimmästään.
Voimauttavalla valokuvalla on terapeuttinen vaikutus.
- Kuvan avulla on saanut käsitellä asioita, joita ei puhumalla voi ilmaista. Taideterapia puhdistaa alitajuntaa.



Kolmesataa kuukautta opinnäytekirjan nimenä kertoo kuljetusta elämästä. 
- Se on ikäni. Kuvat tosin ovat pääosin tältä kevättalvelta. Prosessi on ollut tiivis ja toiminut minulle terapiana.
Kuvallisen osion taideterapeuttinen ulottuvuus poikkeaa sikäli tavanomaisesta, että sen lopputulos on julkinen. Ulla Nikula myöntää keskittyneensä kuvia ottaessaan ja tehdessään omaan napaansa. Taustalla on kuitenkin ollut ajatus julkisesta teoksesta.
- Teos kuvineen jatkaa matkaa ja vaikuttaa muihinkin ihmisiin, ei vain minuun.
Opinnäytetyöhön kuuluu kuvallisen lisäksi kirjallinen osio. Siinä Ulla Nikula pohdiskelee itsetunnon ja omakuvan lisäksi muun muassa mielenterveyttä.
- Terve itsetuntemus on hyvän mielenterveyden pohja. Se, että tiedostaa omat rajansa, tekee ihmisestä ehjän.

Jutun kirjoitti Maisa Järvelä.

Ulla puhuu taiteestaan

Sinuksi itsensä kanssa
Voimauttavalla valokuvalla voi auttaa myös itseään

Leena Nygård
KOKKOLA (KP)

– Taiteella on todella vahva parantava vaikutus ihmiseen, jos sitä käyttää itsensä tutkimiseen ja löytämiseen, valokuvaaja Ulla Nikula sanoo.
Suuri osa ihmistä käyttää hänen mukaansa taidetta arjen lieventämiseen, mistä onkin hetkellistä apua.
– Mutta taide voi muuttaa koko ihmisen ja elämisen suunnan, jos sen avulla löytää itsensä. Eikä sen tarvitse olla korkeakulttuuria eikä elitismiä – jokainen voi valokuvata itseään ja ja syventyä kuviin.
Kokkolalainen, Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutista valokuvaajaksi valmistuva Ulla Nikula on tehnyt opinnäytetyönään valokuvakirjan sekä siihen erillisen, pohtivan tekstiosan. Kirja koostuu hänen itsestään ottamista kuvista, joista ainakaan kaikki eivät ole ole omakuvia sanan perinteisessä  merkityksessä. Kirjan nimi Kolmesataa kuukautta viittaa hänen ikäänsä (25). Työn aiheena on ollut etsiä vastausta kysymykseen, toimiiko voimauttava valokuva kuvaajan itsensä kohdalla.
Kirjan tekeminen on hänen sanojensa mukaan ollut itseterapiaa: voimauttavan valokuvan menetelmää voi soveltaa myös itseensä.
– Sain annettua itselleni lempeyttä ja armoa näillä kuvilla. Niiden ote ei ole realistinen, mutta olen pyrkinyt siihen, että löytäisin rehellisen heijastuksen omasta itsestäni.
Kuvista voikin sanoa, että ne ovat runollisia ja samalla totuutta etsivä.


Lupa nähdä itsensä arvokkaana
Fernando Pessoan runon säe Ole kokonainen! on inspiroinut  Ulla Nikulaa valokuvaustyössä. Kokonaisuus koostuu osista, ja hän on kuvannut myös osia itsestään: kasvoja, silmiä, selkää, varpaita...
– Pilkon itseni pieniin palasiin / jäsentelen palaset / niin ruumiit kuin ajatukset / näistä pienistä palasista yritän rakentaa itseni uudelleen / rakentaa kokonaisen ihmisen, Ulla Nikula itse kirjoittaa.
Kuvat ovat olleet oman ulkomuodon tutkimista, koska on tärkeää olla sinut itsensä kanssa. Siihen kuuluu myös oman ruumiinsa ja ulkomuotonsa hyväksyminen.
– En tarvitse ympärilleni itsetuntoa pönkittävää kuvastoa, jossa olen parhaimmillani.
Kuten useimmat meistä, myös Ulla Nikula on on lahjakkuudestaan ja saavutuksistaan huolimatta kokenut itsetunnon puutetta ja tuntenut olevansa keskeneräinen. Hänkin on kärsinyt koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. 
Monta kertaa viime syksynä alkaneen työn kuluessa Ulla Nikula on pohtinut, saako itseään kuvata – saako omasta kuvastaan tuntea iloa.
– Meidät on opetettu nöyryyden ja vaatimattomuuden hyveellisyyteen, joten itsestä pitäminen on monelle negatiivisen kaikuista narsismia. Siksi omakuvan katsomisesta saattaa tuntea häpeää. Mutta jos häpeän pystyy sivuuttamaan, omakuvan ääreen hiljentyminen saattaa olla mullistavaa. Kaikilla on lupa tutkia omakuvaansa, nähdä itsensä arvokkaana ja merkityksellisenä, ei pelkästään ulkonäkönä, vaan kokonaisena elämäntarinana.
Merkityksellisintä valokuvattavaa Ulla Nikulalle ovat läheiset ihmiset ja ympäristöt, kuten koti ja rakkaat ihmiset. Joissakin kuvissa esiintyy yhdessä hänen kanssaan se kaikista rakkain ihminen, oma puoliso. Kuvat ovat hyvin herkkiä ja täynnä tunnetta.
– Näitä tehdessäni olen itkenyt liikutuksesta, herkistynyt monta kertaa. Tuntuu vain siltä, että nykyään ei saisi herkkyyttä esiintyä, että sitä pidetään nynnynä. Mutta tämä on minun tyylini, ja tuntuu hyvältä, kun teen näin!
– Vaikka olen tuntenut häpeää omista kuvista, sekin on johtanut itsetunnon kohoamiseen: saan tehdä näin, ja kaikesta huolimatta vien prosessin loppuun. Siinä, että tekee jotain itselleen tärkeää, piilee suuri voima, jota samalla voi välittää katsojalle.
Kuvissa on kuvaajansa mukaan sekä surumieltä että toivoa. Katsoja voi niissä nähdä kokonaisen draaman kaaren, vaikkakin jokainen saa tehdä oman tulkintansa.


Yksinkertaisin keinoin kuvatessa
Monet kirjan kuvat ovat utuisia ja eteerisiä. Ulla Nikula on aikaansaanut todella vaikuttavia efektejä yksinkertaisin keinoin, "älyttömän yksinkertaisilla jutuilla".
– Tykkään tehdä ne kikat kuvatessa, jälkimanipulointia en harrasta. Valon merkitys on suuri, etenkin luonnonvalon. Olen pyrkinyt minimalistisuuteen, jotta tärkein pääsee esiin
Esimerkiksi kauniin kuvan, jossa Ulla ja hänen miehensä näyttävät olevan vedessä, hän on kuvannut valkoista taustaa vasten ja saanut vesivaikutelman aikaan asettamalla pöydälle lasilevyn, johon heidän kuvansa heijastuu.
Ylellisen tuntuinen kirja on painettu sanfranciscolaisessa nettifirma blurbissa. Nikula lähetti aineiston ja taiton sinne sähköpostilla, ja pian oli pino kirjoja kotiovella. Painos on ainakin toistaiseksi vain 20 kappaletta.

Tuntuu ihmeelliseltä lukea omia ajatuksiaan lehdestä. Leena Nygård oli kyllä ymmärtänyt asiani täysin ja se näkyi jutusta. Hän oli kirjoittanut niin, että tuntuu kuin taiteessani olisi jokin pointti! Kiitos, Leena!
Hieman vain harmittaa, kun kirjasta lainattu kuva oli painossa mennyt aika... hmm... mielenkiintoisen näköiseksi. Ostakaa kirja ja huomatkaa, että se on oikeasti ihan hieno kuva!

Feels good

Saa onnitella!
Opinnäytetyöni tuli kotiin! Mahtava fiilis! Mustaa ja vähän muitakin värejä valkoisella.

Ostakaa nämä kirjat minulta pois!
Tiedustelut suoraan taiteilijalta:
nikulaulla@gmail.com

Kirjalähetys

Siinä se on! Neljäkymmentä sivua minua sanoina.
Valtava neljän kirjan painos tuotiin kätsysti kotiovelle asti. Opinnäytetyöni kuvallinen osio saattaa odottaa jo postissa, tai toivottavasti kaikki ne kaksikymmentä kirjaa. En pysy enää pöksyissäni, haluan hakea ne heti! Parasta kuitenkin ensin antaa pääsiäislomalla unirytminsä unohtaneen lapsen uinua päiväunensa rauhassa.
Argh!

Helpotuksen huokaus

Sinne meni!
Lähetin juuri opinnäytetyökirjojeni taitot sähköisesti valtameren tuolle puolen. Viikon kuluttua pitäisi postilaatikkoon pudota paketillinen kirjoja (tai pieni lappu). Tilasin valokuvakirjoja kaksikymmentä kappaletta ja tekstiversioita neljä, sillä en ole kirjailija. Vai olenko? Onhan neljä kappalettakin painos.

Kuitenkin, olen suunnattoman helpottunut, kauhuissani, onnellinen ja poikki. Helpottunut, koska suunnaton puserrus on nyt takana päin. Kauhuissani, koska mitään ei ole enää tehtävissä. Onnellinen, koska mitään ei ole enää tehtävissä. Poikki, koska tein kaikkeni.

Aivosolmu

Kun opinnäytetyötä kirjoittaessa aivo menee yhtäkkiä solmuun, eikä saa enää sanakaan näppäiltyä koneen näytölle, on aika tehdä tällainen postaus.

Fiktion yleismailmallinen tunnetaso realismi ja riippumaton tunnekokemus, sekä yksiulotteinen tunnekokemus...

...laadusta riippumatta inspiraatio ammentuu realismi ja henkilökohtainen suodatin... ööö...

Surrr surr surr... rrr.. 

Pum.