Yhtä en saa

Mistä näitä kuvia tulee? Siis päähän. Ja sitten se kuva pyörii päässä pakkomielteeksi asti.
Eilen yhdestä kuvasta tuli pakkomielle. Sellainen oli pakko saada. Oli juuri oikea valo, oikea hetki ja kaikki. Harmi vain, kun kamera oli mennyt pappalaan hermolomalle. Oli pakko odottaa tähän päivään.

Iltapäivällä se tuli. The valo. Mieheni oli luvannut painaa nappia puolestani, kun itse olin kuvassa. Oli kymmenen minuuttia aikaa, ennen kuin hänen piti lähteä töihin.
Asettelin kameran jalustalle oikeaan kohtaan ja tein säädöt. Sitten vedin hääkoltun ja kumisaappaat kiireesti päälleni, ja painelin hankeen. Lumen määrä yllätti. Saappaat täyttyivät lumesta toisella askeleella. Lumi ulottui lanteisiin asti (ainakin näillä koivilla). Minun piti kiertää puoli pihaa umpihangessa, että pääsin haluamaani paikkaan. Jos olisin mennyt suorinta reittiä, olisi kuvan etualalle tullut hankeen rumat jäljet. Halusin nimenomaan tallentaa sen koskemattomana säilyneen, puhtaana kimmeltävän nietoksen.
Kun ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat jo kuluneet, olin viimein taistellut itseni lumen läpi oikeaan paikkaan. Varjot olivat siirtyneet tuona aikana metrin. Se muuttaisi kuvan luonteen täysin.
En voinut lähteä samaa reittiä takaisin rajaamaan kuvaa uudestaan. Nyt oli luotettava mieheen.

Rakkaallani on silmää, se täytyy myöntää. Mutta kun ne eivät ole minun silmäni. Vaikka idea olisikin minun, kuva ei tunnu enään omalta jos rajaus tai asettelu on muuttunut.

Iltapäiväinen kuvaustuokio mieheni kanssa onnistui kuitenkin paremmin, kuin myöhempi sessio isäni kanssa. Tässä todistusaineistoa:

Automaattitarkennus lakkoili ja isiltä olivat tainneet jäädä silmälasit kotiin. Mutta ei se mitään. Juotiin hyvät kaffit päälle.

En saanut haluamaani kuvaa, joten pakkomielle on edelleen päällä. Joko toteutan kuvan, tai odotan uutta päähänpinttymää.
Yksi asia on kuitenkin varma; hankin mallin. Anyone?