Lost in translation

Se, että saan ilmaista itseäni on minulle elinehto. Se, että saan jakaa tämän elinehdon ihanien, samanhenkisten ihmisten kanssa on kertakaikkisen huikeaa.

Nykytanssiryhmämme Uusi täytti juuri vuoden. Olimme Tiinan kanssa unelmoineet tanssiryhmän uudelleenkokoamisesta jo jonkin aikaa, mutta aina oli jotain tekosyitä jotka estivät tämän.
Viime vuoden tammikuussa jotain omituista tapahtui. Sain tarmonpuuskan ja aloin värvätä ihmisiä liittymään uuteen nykytanssiryhmääni. Kiinteä porukka löytyi kevään aikana. Ystävystyimme, pidimme saunailtoja, ohjasimme toinen toisiamme ja teimme jopa koreografian. Saimme puolessa vuodessa aikaiseksi valmiin esityksen jossa käytettiin videokuvaa.
Syksyllä 2010 tartuimme Tiinan ideaan ja aloimme työstää sukupuolirooleja käsittelevää koreografiaa. Tästä syntyi "der, die, das".

Kyllä me hetken mietimme, ennen kuin päätimme osallistua Oulun ryhmätanssikilpailuihin. "Voidaanks me oikeesti?"
Voimisteluhan on tällä hetkellä kuumaa kamaa, nykytanssi taas ei. Ei ainakaan sellainen koreografia, joka alkaa repliikillä: "Olen minä syönyt naisen lihaa ennenkin, oi kyllä! Se oli käärittynä tortillaan ja maistui murealta kuin nuori porsas."
Sijoituimme sarjassamme kolmanneksi, heti wagawaga-vauvojen ja mustekalaksi naamioiduilla pyörätuoleilla liikkuvien merirosvojen jälkeen. Päihitimme kuitenkin "Porkkanavarkaat" (taaperot jänisasuissa). Ai niin, osallistujia oli sarjassamme neljä.

Harvoin olen tuntenut itseäni niin eksyneeksi ja noloksi, kuin silloin lavalla kumartuessani, kun minulle pujotettiin pronssimitali kaulaan. Nolous muuttui turhautuneisuudeksi, kun Eila Pohjosen "taidepalkinto" luovutettiin eräälle voimisteluryhmälle. Tämän ryhmän tytöt ovat lajissaan todella taitavia, mutta kovin suurta taiteellista arvoa esityksellä ei mielestäni ollut.

Automatka kisojen jälkeen Oulusta Kokkolaan oli hervoton. Viisi naista henkilöautossa kaikkensa antaneena, nöyryytettynä, onnellisena, nälkäisenä, vihaisena, väsyneenä... Sille matkalle mahtui koko tuntojen kirjo. Lopulta aloimme nimetä toisiamme uudestaan. Teemat vaihtelivat navan alapuolelta konditoriaan. Parhaimmistoon kuului kuitenkin ryhmämme uusi nimi; Elina Pierusalo ja Rivot Reiät.
Pahoitteluni. Olimme aika väsyneitä.

Mietimme myös tanssiryhmämme tulevaisuutta. Millaisen koreografian teemme seuraavaksi? Kevyempää ja helpommin nieltävää? Vai tatuoimmeko jo saadun friikin leiman otsiimme lopullisesti? Taisimme päätyä ainakin hennatatuointiin.

Kisoista en enää tiedä. Tuntuu, että jäimme viime lauantaina Oulussa täysin vaille ymmärrystä. Yleisömme ei tainnut olla siellä. Ehkä me olemme itse paras yleisömme. Teemme tätä kuitenkin kliseisesti lähinnä itsellemme. Teemme tätä kliseisesti myös siksi, koska meidän on pakko. Ja koska se on niin helvetin kivaa.