Lost in translation

Se, että saan ilmaista itseäni on minulle elinehto. Se, että saan jakaa tämän elinehdon ihanien, samanhenkisten ihmisten kanssa on kertakaikkisen huikeaa.

Nykytanssiryhmämme Uusi täytti juuri vuoden. Olimme Tiinan kanssa unelmoineet tanssiryhmän uudelleenkokoamisesta jo jonkin aikaa, mutta aina oli jotain tekosyitä jotka estivät tämän.
Viime vuoden tammikuussa jotain omituista tapahtui. Sain tarmonpuuskan ja aloin värvätä ihmisiä liittymään uuteen nykytanssiryhmääni. Kiinteä porukka löytyi kevään aikana. Ystävystyimme, pidimme saunailtoja, ohjasimme toinen toisiamme ja teimme jopa koreografian. Saimme puolessa vuodessa aikaiseksi valmiin esityksen jossa käytettiin videokuvaa.
Syksyllä 2010 tartuimme Tiinan ideaan ja aloimme työstää sukupuolirooleja käsittelevää koreografiaa. Tästä syntyi "der, die, das".

Kyllä me hetken mietimme, ennen kuin päätimme osallistua Oulun ryhmätanssikilpailuihin. "Voidaanks me oikeesti?"
Voimisteluhan on tällä hetkellä kuumaa kamaa, nykytanssi taas ei. Ei ainakaan sellainen koreografia, joka alkaa repliikillä: "Olen minä syönyt naisen lihaa ennenkin, oi kyllä! Se oli käärittynä tortillaan ja maistui murealta kuin nuori porsas."
Sijoituimme sarjassamme kolmanneksi, heti wagawaga-vauvojen ja mustekalaksi naamioiduilla pyörätuoleilla liikkuvien merirosvojen jälkeen. Päihitimme kuitenkin "Porkkanavarkaat" (taaperot jänisasuissa). Ai niin, osallistujia oli sarjassamme neljä.

Harvoin olen tuntenut itseäni niin eksyneeksi ja noloksi, kuin silloin lavalla kumartuessani, kun minulle pujotettiin pronssimitali kaulaan. Nolous muuttui turhautuneisuudeksi, kun Eila Pohjosen "taidepalkinto" luovutettiin eräälle voimisteluryhmälle. Tämän ryhmän tytöt ovat lajissaan todella taitavia, mutta kovin suurta taiteellista arvoa esityksellä ei mielestäni ollut.

Automatka kisojen jälkeen Oulusta Kokkolaan oli hervoton. Viisi naista henkilöautossa kaikkensa antaneena, nöyryytettynä, onnellisena, nälkäisenä, vihaisena, väsyneenä... Sille matkalle mahtui koko tuntojen kirjo. Lopulta aloimme nimetä toisiamme uudestaan. Teemat vaihtelivat navan alapuolelta konditoriaan. Parhaimmistoon kuului kuitenkin ryhmämme uusi nimi; Elina Pierusalo ja Rivot Reiät.
Pahoitteluni. Olimme aika väsyneitä.

Mietimme myös tanssiryhmämme tulevaisuutta. Millaisen koreografian teemme seuraavaksi? Kevyempää ja helpommin nieltävää? Vai tatuoimmeko jo saadun friikin leiman otsiimme lopullisesti? Taisimme päätyä ainakin hennatatuointiin.

Kisoista en enää tiedä. Tuntuu, että jäimme viime lauantaina Oulussa täysin vaille ymmärrystä. Yleisömme ei tainnut olla siellä. Ehkä me olemme itse paras yleisömme. Teemme tätä kuitenkin kliseisesti lähinnä itsellemme. Teemme tätä kliseisesti myös siksi, koska meidän on pakko. Ja koska se on niin helvetin kivaa.

Tunnettehan sen laulun?

Kaikkien ääni kantaa
yhteinen koura tarttuu.
Kaikkien merten pauhu
yhtyy jo tuulen lauluun.

Tunnettehan sen laulun
siskoni kaikkialla.
Toivomme täysi ääni
ilmoille singotkaa.

Solidaarisuutta viikonloppuunne!
Ja pitäkää peukkuja Tanssiryhmä Uudelle.

Päivän asu

No ei sentään.
Olemme menossa tanssiryhmämme kanssa ensi lauantaina Ouluun ryhmätanssikisoihin. Kuvassa yritän hämmentyneenä eläytyä koreografian ensimmäisen osan miehen rooliin.
Palaan asiaan.

21022011

Hevarit hoi!

Bändikuvat ovat minulle vaikea ala. Etenkin jos on kyse heavybändistä.
Heavymusiikki oli syntyessään nuorison kapinaa normeja vastaan. Nykyään heavy edustaa kevyen musiikin puolelta sitä kaikista konservatiivisinta lahkoa. Perinteitä varjellaan vähän turhan tosissaan ja erilaisuutta pelätään.
Jokaisen heavybändin jokainen jäsen (haluaa) näyttää samalta. Myös jokaisen heavybändin bändikuvat näyttävät samalta, näin hieman kärjistettynä. Itse valokuvaajana haluaisin tuoda bändikuviin jotain uutta ja mielenkiintoista. Yleensä toivotaan kuitenkin sitä peruskamaa. "Jos me nyt seistään tässä tylyn näköisinä, pidetään näistä meidän niittivöistä kiinni ja katsotaan vihaisina kameraan."
Hevarit ovat jääneet junasta. Kyse on kuitenkin musiikista! Luovuudesta ja itsensä toteuttamisesta! Ehkä näitä asioita kannattaisi heijastella myös ulkomusiikillisesti?

Hipsteriyden pelko on hevareilla suuri. Minusta tyylikkyyden ja innovatiivisuuden ei kuitenkaan pitäisi olla punavuorelaisen synapop-yhtyeen yksinoikeus.
Suosittelenkin nyt kaikille hevareille ympäroivän maailman avointa tarkkailua ja vaikutteiden rajatonta keräilyä.

Hyvä nahkahousukansa, teidät voidaan edelleen ottaa vakavasti, vaikka suhtautuisittekin itseenne ja rooliinne vähän kevyemmin.

Onneksi on olemassa myös nahkahousuisia poikia jotka osaavat heittäytyä hassuiksi. Olin alkutalvesta kuvaamassa kokkolalaista Velvet Six -yhtyettä. Kuvaaminen oli helppoa ja innostavaa. Pojat olivat ihan liekeissä! He uskalsivat jopa ottaa kuvaustilanteessa toisiinsa kontaktia. Alla olevassa kuvassa he seisovat  epäsuomalaiseen tapaan todella lähekkäin! Rohkeaa!

Velvet Sixin ensilevy on juuri julkaistu! Käykää myös tsekkaamassa täältä. "Parempaa kuin Muse", sanoi joku.

Kuvallinen koti

Seinänvierukset, lattiat ja nurkat pullistelevat kuvia. Niitä on lipastoissa ja laatikoissa. Hyllyillä ja sängyn alla.

Mikko Rikala.

Vee Speers.

Kuorrutin opiskelijakämppäni Lahdessa erikoisilla pienillä kuvilla. Sirottelin kuvia outoihin paikkoihin kuten ovenkarmin päälle tai kaapinoven sisäpuolelle. Piilotin vuokra-asunnon ankeuden kuvilla, jotka tekivät minut onnellisiksi.

Anne Yli-Ikkelä (oik.)

Nykyistä kotiani ei tarvitsisi peittää, eikä edes koristella. Tunnen kuitenkin oloni turvallisemmaksi kuvallisessa kodissa.

Kuvat alkavat jälleen ottaa tilansa.

Oodi Tiinalle

Bombombola sai  Tiinan blogissa odottamatonta huomiota.


"Toinen blogipalkinto menee ihanalle ystävälleni Ullalle. Ullan
valokuva/taide/kulttuuri/ystävä -blogi Bom keskittyy Ullan valokuviin, mutta sivuaa välissä muitakin asioita. Blogi on ihan uusi niin kuin omakin blogini. Jos on olemassa sellainen asia kuin naiivistinen valokuvaus, niin Ulla edustaa tätä tyylisuuntaa. Kuvat ovat herkkiä ja taianomaisia ja koskettavia. Ullalla on oma ihana tyyli, joka poikkeaa siitä inhorealismin linjasta, jota valokuvaopiskelijat nykyään tuntuvat suosivan. Niin, ja Ulla ottaa myös meidän hääportretit!"


Haluan ehdottomasti antaa Tiinalle vastapalkinnon. Toki Tiinan blogikin on mainio, mutta ennen kaikkea haluan kehua Tiinaa. 

Tiina on rohkea nainen jolla on omia viisaita ajatuksia. Hän on elävä esimerkki siitä, kuinka voi elää järkevästi ja elämästä nauttien. 
Tiina tietää oman arvonsa, eikä murru helposti. 
Tiina on upea sekoitus kunnianhimoa ja nöyryyttä. Kauneutta ja realismia. 
Tähän tulis sydän.
Ja linkki.


Vaikka olemmekin Tiinan kanssa hyviä ystäviä, emme kehu toisiamme vain ystävyyden takia. Kauniit sanat ovat täysin vilpittömiä.

Kuvia menneisyydestä

Koska olen tällä hetkellä epäinhimillisen stressin alla ja tästä johtuen kykenemätön minkäänlaiseen aivotoimintaan, heitän tänne kuvia kahden vuoden takaa.

Kuvasin tätä sarjaa hirveän tunnemyllerryksen aikana. Olin todella huonovointinen kun aloitin. Parin kuvan jälkeen huonovointisuus paljastui raskauden aiheuttamaksi.

En osannut sarjan tekemisen aikana jäsennellä ajatuksiani ja tekemisiäni lainkaan. Heitin vain peliin kaikki käsittelemättömät tuntemukseni. Nyt kahden vuoden jälkeen tuonhetkisissä aivoituksissani alkaa näkyä hitunen järkeä. 

Tässä ei ole läheskään kaikki sarjaa varten ottamani kuvat. Oikeastaan on väärin edes puhua sarjasta, koska valmista tästä ei tullut ikinä. Pitäisiköhän jatkaa? Suorittaa karsinta, antaa kuville nimet ja pistää seinälle?

Omppu palasi kotiin!

Tervetuloa kotiin, ystävä! Päivitetty, uudistettu ja jopa putsattu vanha kuomaseni!

Aloitetaan alusta. Lupaan helliä ja hoivata sinua. Lupaan antaa sinulle ansaitsemasi arvon. En enää ikinä kuljeta sinua muovipussissa, enkä käytä sinua alustana muulle toiminnalle.
Olet tärkeämpi kuin uskoinkaan. Huomasin sen kun menit pois. Älä enää mene, snälla.

Hoppu!

Höpsin tuossa viime viikolla siitä, kuinka tärkeää on pysyä vireänä luomisen kanssa. No, tällä saralla ei ole ollut ongelmia viime päivinä.
Viikonloppuna yksi deadline pläjähti voimalla päin pläsiä. Tehtävänanto oli luokkaa "tee levynkannet kahdessa päivässä." Ei kait siinä. Minä tein. Jouduin kyllä järjestämään itselleni muutaman päivän lisäaikaa erään ongelman takia. Koneeni kovalevyhän tosiaan kuoli. Maanantaina sain Helsingistä tiedon, että mitään ei ollut tehtävissä. Kovalevyltä ei pystytty pelastamaan mitään. Ja arvatkaas olivatko levynkansiin tarvittavat kuvat tuolla kovalevyllä?
Järjestin uudet kuvaukset loppuviikolle. Uudet kuvat ehtivät juuri ja juuri painoon levyn kanssa. Kunhan tekniikka pelaa. Kamera voi sanoa "error", tietokone voi tiltata, mitä vain.
Saatan siirtää valmiit kuvat saman tien ulkoiselle kovalevylle ja polttaa muutamalle levylle. Pitäisikö vielä tehdä kymppikuvat?

Jos tästä ei mitään positiivista pysty repiä, niin jäipä ainakin yksi opetus käteen; muistakaa hei kaverit ne varmuuskopiot.

Luonnostelua ja löytämistä

Kävin viime marraskuussa Pohjoismaisessa taidekoulussa Johan Gustavssonin piirustuskurssilla. Johan oli ehkä yksi inspiroivimmista ihmisistä, mitä olen hetkeen tavannut. Ja mielestäni loistava pedagogi. Ehkä vähän ankea ja kuivakka, mutta loistava. Hän muistutti meitä taiteen tekemisen perusasioista, käski unohtaa haihattelun ja keskittyä työntekoon, sekä oman tyylin löytämiseen.
Yksi tehtävä, minkä Johanilta saimme, oli tuoda koululle kolme suosikkikuvaa, ottaa elementtejä kuvista ja luoda niiden pohjalta uusi kuva. Ja elementeillä tarkoitan vaikka tunnelmaa, en mitään fyysistä.
Tämä tehtävä auttoi hurjasti minulle ominaisen tyylin tunnistamisessa. Sain kuvaan tiivistettyä minulle luontevan tunnelman. Kuva syntyi todella nopeasti ja on edelleen luonnos, mutta tässä se kuitenkin on.

Kaikki kuvathan on jo tehty. Elän kuitenkin toivossa, että voisin joskus tuottaa jotain originellia. Seuraava askel on uskaltaa tehdä asiat väärin. Unohtaa klassiset kauneuskäsitykset.
Tie on pitkä ja kivinen, mutta matka jatkuu.

Illan viimeinen linkki

Etsi kuvasta Vee Speers ja mene katsomaan koko The Birthday Party -sarja osoitteeseen
http://www.veespeers.com/portfolio.php?theme=2&cle=0.

Sitten päät tyynyyn.

Vessasessio

Vietin aamupäivällä tunnin vessassa. Tuohon vuorokaudenaikaan sinne nimittäin siivilöityy puiden läpi lempeä valo.
Paljastan teille yhden kuvan, jonka sain tehtyä. Sen nimi on Kälviän Neitsyt. 
Mietin pitkään, laitanko tähän hymiön, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että te, rakkaat lukijat, ymmärrätte huumoria. 

En muuten pystynyt pitämään lupausta tuosta itse mallaamisesta. Satun vain aina olemaan sopivasti paikalla kun kuvaan.

Yhtä en saa

Mistä näitä kuvia tulee? Siis päähän. Ja sitten se kuva pyörii päässä pakkomielteeksi asti.
Eilen yhdestä kuvasta tuli pakkomielle. Sellainen oli pakko saada. Oli juuri oikea valo, oikea hetki ja kaikki. Harmi vain, kun kamera oli mennyt pappalaan hermolomalle. Oli pakko odottaa tähän päivään.

Iltapäivällä se tuli. The valo. Mieheni oli luvannut painaa nappia puolestani, kun itse olin kuvassa. Oli kymmenen minuuttia aikaa, ennen kuin hänen piti lähteä töihin.
Asettelin kameran jalustalle oikeaan kohtaan ja tein säädöt. Sitten vedin hääkoltun ja kumisaappaat kiireesti päälleni, ja painelin hankeen. Lumen määrä yllätti. Saappaat täyttyivät lumesta toisella askeleella. Lumi ulottui lanteisiin asti (ainakin näillä koivilla). Minun piti kiertää puoli pihaa umpihangessa, että pääsin haluamaani paikkaan. Jos olisin mennyt suorinta reittiä, olisi kuvan etualalle tullut hankeen rumat jäljet. Halusin nimenomaan tallentaa sen koskemattomana säilyneen, puhtaana kimmeltävän nietoksen.
Kun ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat jo kuluneet, olin viimein taistellut itseni lumen läpi oikeaan paikkaan. Varjot olivat siirtyneet tuona aikana metrin. Se muuttaisi kuvan luonteen täysin.
En voinut lähteä samaa reittiä takaisin rajaamaan kuvaa uudestaan. Nyt oli luotettava mieheen.

Rakkaallani on silmää, se täytyy myöntää. Mutta kun ne eivät ole minun silmäni. Vaikka idea olisikin minun, kuva ei tunnu enään omalta jos rajaus tai asettelu on muuttunut.

Iltapäiväinen kuvaustuokio mieheni kanssa onnistui kuitenkin paremmin, kuin myöhempi sessio isäni kanssa. Tässä todistusaineistoa:

Automaattitarkennus lakkoili ja isiltä olivat tainneet jäädä silmälasit kotiin. Mutta ei se mitään. Juotiin hyvät kaffit päälle.

En saanut haluamaani kuvaa, joten pakkomielle on edelleen päällä. Joko toteutan kuvan, tai odotan uutta päähänpinttymää.
Yksi asia on kuitenkin varma; hankin mallin. Anyone?

Ystäväkirja, osa 2

Ystäväkirjan toisessa osassa esittelen ihanan Päivin.

Nimesi?
-Päivi Anita Ristell


Kuvaile itseäsi kolmella sanalla.
-Rakastava, empaattinen, kunnianhimoinen


Mikä olet nyt?
-Nyt olen 27-tyttö, josta on yllättäen tullut tänään kaksikuutautisen ihanan pienen tytön äiti. Olen myös aloittava valokuvataiteilija. Epävarma, stressaantunut, onnellinen, New Yorkin matkaa odottava.


Mikä sinusta tulee isona?
-Minusta tulee hieman varmempi valokuvataiteilija. Minä pysyn äitinä. Ja minusta tulee toivon mukaan tyttöystävyyden kautta vaimo jollekin ihanalle.


Mikä inspiroi sinua juuri nyt?
-Inspiraatio on hakusessa. Uusi elämä kuoleman käsittelyn jälkeen, mutta en tiedä vielä miten käsitellä aihetta. Yritän vielä työstää edellistä teostani isomman yleisön katseltavaksi.


Esikuvasi? Miksi hän?
-Thom Yorke. Koska hän tekee täydellistä musiikkia suoraan sydämeeni.


Mikä on suurin unelmasi?
-Elää pitkä, onnellinen elämä.


Tämän hetken suosikkikuvasi?
-Rakkaan ystäväni Anna Salmisalon opinnäytetyö, Onni Paloina Vedessä. Jos yksi kuva, niin intiaanikuva Annasta.
http://annasalmisalo.com/




Seuraavan linkin takaa löytyy Päivin upea työ Four Boxes Of Her.
http://www.chicago.fi/artists/ristell-paivi-anita/52.fi#1

Duuni ku duuni

Aloin pitää tätä blogia hyvällä hetkellä. Kamarimusiikkiviikko oli juuri alkamassa, oli lehdistötilaisuutta ja paljon työtä. Oli mistä kirjoittaa.

Nyt kun palaan taas normaaliin arkeen, elämään ilman päivittäisiä deadlineja, minun täytyy haastaa itseni tekemään jatkuvaa työtä. Olen sellaisella alalla, jossa päivittäiset aivomyrskyt eivät ole pahitteeksi. En saa päästää itseäni valumaan arkituubaan, vaan päinvastoin, minun tulisi nousta aina vain ylemmäksi oman tekemisen tiedostamisessa.

Se, että on taiteilija, on kiinni siitä, että sen sanoo ääneen. Se, että joku uskoo sinun olevan taiteilija, on kiinni siitä mitä sinä teet.
Tänä päivänä kaikki haluavat olla taiteilijoita. Korkea elintaso mahdollistaa sen, että jokainen joka haluaa kokeilla siipiään taiteilijana, voi niin tehdä. Mutta ainoastaan ne, jotka jaksavat tehdä töitä menestyksen ja kehittymisen eteen, pärjäävät.
Minusta tuntuu, että taiteilijaelämän romantisointi on kärsinyt inflaation. Nykyään hommia paiskitaan yhdeksästä viiteen, ihan kuin missä tahansa duunissa. Uskonpa, että ainoat taiteilijat, jotka tekevät töitä punaviinipäissään öisin maailmantuskaa potien, ovat lähinnä 19-vuotiaita opisto-opiskelijoita. Oikeassa maailmassa tuo työskentelytapa harvoin kantaa kovin pitkälle.

Perustin tämän blogin edistääkseni oman työskentelyni tiedostamista. En siksi, että saavuttaisin suuren suosion ja pääsisin blogibileisiin kilistelemään skumppalaseja it-kansan kanssa. (Toki menen jos kutsutaan.)
Oman itsetuntemukseni kasvaessa, olen huomannut, että kurinalainen työskentelytapa sopii minulle parhaiten. Saatan olla todella tuottelias, jos vain alan hommiin ja unohdan kaiken sen kliseisen maailmantuskan ja itsekritiikin (sekä punaviinin).

Vaikka sanonkin tekeväni blogia itseäni varten, olen todella iloinen jos joku toinenkin inspiroituu jutuistani. Interaktiivinen toiminta kommenttiboksissa ja oikeassa elämässä on siis toivottua!

Ystäväkirja, osa 1

Tässä osiossa esittelen (kevytmielisesti) ystäviäni ja tulevaisuudentoivoja eri taiteenaloilta.
Ensimmäisenä vuorossa Mirkka.

Nimesi?
-Mirkka Miu Kallio


Kuvaile itseäsi kolmella sanalla.
-I, LOVE, YOU


Mikä olet nyt?
-Täysi maailman parhaasta keitosta (paseerattua tomaattia, kanttarelleja, kaurakermaa ja kasvisliemikuutio)


Mikä sinusta tulee isona?
-Elokuvaohjaaja


Millainen on työskentelytapasi? 
-Ryhmätyöskentelytapa


Mikä inspiroi sinua juuri nyt?
-Poika, joka leikki Göteborgin filmifestareilla manaajaa


Esikuvasi? Miksi hän?
-Jonathan Richman, joka on maailman kaunein ihminen. Tämä on helppo todeta, kun kuuntelee minkä tahansa kappaleensa.


Mikä on suurin unelmasi?
-Jens Lekmanin sanoin "I would cut of my right arm to be someones lover"


Tämän hetken suosikkikuvasi?
-http://www.youtube.com/watch?v=GQdm4RyftjM




Seuraavan linkin takaa löytää Mirkan juttuja, esimerkiksi loistavan musiikkivideon, jonka hän teki Dinosauruxia-yhtyeelle. Tsek tsek!
http://www.vimeo.com/user1471753


Kiitos Mirkka!

Kuvaton tilitys

Kaustisen kamarimusiikkiviikko päättyi eilen ja tämä rouva vuoden taiteilija kaatui samantien sänkyyn. Stressi alkoi purkautua jo lauantai-iltana vuodattamalla turhan herkistymisen aiheuttamia kyyneleitä ja äänen menettämisellä.

Maalarinkankaalla raivonnut flunssa pakotti Idan jäämään sunnuntaina sänkyyn, joten sinnittelin yksin kuumeisena edustamassa näyttelymme valmistumistapahtumassa kahden tunnin yöunien voimalla.  Itkua pidäteltiin jälleen, kun ihanainen Fiulia-yhtye musisoi ylitsevuotavan tunteikkaasti.
Maailman kaunein lauluääni löytyy muuten Kaustiselta. Aili Järvelän soundi osuu ainakin minulla johonkin tuntemattomaan itkuhermoon, joten siinä sitä taas pillitettiin kun Aili esiintyi Fiulian jälkeen.

Iltapäivällä galleria alkoi täyttyä ihmisistä. Oli upeaa nähdä ihmisten katsovan kuviani ja keskustelevan niistä. Tavoitteenani oli ollut nimenomaan se, ettei teos tuntuisi liian arvokkaalta ja pelottavalta, vaan että tarinoita voisi mennä tutkailemaan itse teokseen. Kollaasi on syvyyssuunnassa noin kolmimetrinen ja ripustuksessa olin pyrkinyt siihen, että se kutsuisi sisäänsä. Se, että katsojat uskalsivat mennä sisälle kolmiulotteiseen kollaasiini, herätti minussa suurta riemua. Olin onnistunut!

Illansuussa suuntasimme perheen kanssa kotiin. Automatkan aikana pimeyskin alkoi tuntua liian kirkkaalta, puhumattakaan vastaantulevien autojen valoista. Kotiin päästyämme tipahdin sänkyyn migreenin kourissa. Stressi tuli ulos kertaheitolla.

Se, että nukuin viime yönä 15 tuntia, kertoo jotain edellisen viikon rankkuuden tasosta. Näin luodaan neljänkymmenenviiden kuvan näyttely viikossa! Nuoruuden hulluutta, tietämättömyyttä ja uskallusta. Isänikin sanoi osuvasti, että "valokuvaajana olet ihan hyvä, mutta ajantajua sinulla ei ole lainkaan". Luultavasti en olisi ryhtynyt tähän, jos minulla olisi ajantajua.

Koko viikko on oikestaan verrattavissa synnytyskokemukseen. Hirveän tuskan ja pinnistelyjen ja ponnistelujen kautta saa luotua jotain omaa ja uutta. Kun työnsä tuloksen näkee edessään, tuntee iloa ja ylpeyttä. Samalla kuitenkin ajattelee, että tähän hommaan en kyllä ryhdy enää koskaan.
Kunnes huomaa jälleen vuoden päästä olevansa raskaana. Tai tekevänsä samanlaista näyttelyä.

Valmis!

Onnellinen on hän.

Hyvin, hyvin onnellinen.

Siis todella onnellinen.

Väsynyt artisti

Tänään oli viimeinen kuvauspäivä. Se kesti noin 15 minuuttia. Lumisade oli minulle hyvä (teko)syy lopettaa lyhyeen.

Kun tiedotusvälineissä on puhuttu näyttelystämme, on aina nostettu esille minun ja Idan erot valokuvaajina. Ida harkitsee ja työskentelee hitaalla tempolla. Minä taas olen se nopea ja tuottelias.
Eilen illalla alkoi kuitenkin tuntua, että tempo ja tuotteliaisuus on viety äärimmäisyyteen minun kohdallani. Paineet ovat suuret, kun tietää ajan rajallisuuden, sekä sen että printit tulisi olla seuraavana päivänä gallerian seinällä. Vielä kun tekniikka pettää, tuntuu jatkaminen raskaalta.

Odotin viikkoa hirveällä innolla. Odotin että pääsen näyttämään taitoni. Tunsin että pystyn laittamaan itseni sataprosenttisesti likoon tähän projektiin. Osittain olen pettynyt suoritukseeni. Tuntuu, etten ole osannut luoda täysin minun tyylistäni materiaalia, vaan kokonaisuus on tyylillisesti hajanainen.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että lähdin tekemään näyttelyä tällä tavalla. Viikko on ollut äärimmäisen opettava. Uskon että näyttelystäkin tulee lopulta tämän hard core -tilanteen huomioon ottaen onnistunut kokonaisuus.

Huoh.

Munausten ja katastrofien päivä

Tänään on ollut huono päivä. Ei, vaan eilen. Kello onkin jo noin paljon. Kuitenkin, tietokoneeni kovalevy sanoi itsensä irti. Puhuin koneelleni kauniisti, paijasin sitä ja lopulta jopa sorruin itkunsekaiseen aneluun. Mutta ei se enää käynnistynyt. Ensin tuli tyhjä olo. Sitten paniikki. Kaikki se työ, kaikki poissa. Ja kaikki se tuleva työ! Miten ihmeessä selviän meneillään olevista festareista ilman konettani? Hassultahan se kuulostaa, mutta kun valokuvaajan tietokone menee rikki, se on melkein yhtä paha asia, kuin jos kamera tilttaisi.
Alkujärkytyksen jälkeen alkoi puhelinralli. Onneksi minulla on kaksi isoveljeä. Toinen mac-asiantuntija ja toinen yleisnero. Pettymyksekseni ainoa neuvo jonka velisektorilta sain, oli soittaa machuoltoon. Seuraava puhelu suuntautui siis Kamppiin. Langan toisessa päässä mac-täti käski minun ehdottomasti olla koskematta mihinkään, jos haluan kovalevyltä vielä jotain pelastaa.
Rakas koneeni lähtee pian viimeiselle matkalleen Ruoholahdenkadulle Helsinkiin.

Rakas kone. Ystävä. Jää hyvästi. Kiitos kaikesta. Anteeksi jos olen joskus syönyt voileipää päälläsi ja vienyt sinut liian kylmiin ja kosteisiin paikkoihin. Olit korvaamaton.

Seuraavaksi tietenkin mietin, kuinka korvaan tämän korvaamattoman koneen. Äidillä on läppäri. Sylimikro sanan todellisessa merkityksessä. Kultainen äitini antoi sympaattisen sylimikronsa minulle lainaan Kamarimusiikkiviikon ajaksi. Palaset alkoivat todenteolla loksahdella paikoilleen, kun muistin että minulla on kotona asentamaton Photoshop. Ehkä tästä selvittäisiin.

Palaset alkoivat loksahdella pois paikoiltaan, kun aloin illalla käsitellä kuvia. Kalibrointi. Se tapahtuu huomenna.

Tietokone-shown ja kuvaamisen välissä ehdin pyörähtää galleriassa ripustamassa uuden satsin kuvia. Idalle ja minulle oli sovittu radiohaastattelu iltapäivälle. Soitin Idalle aikaisemmin, että en ehdi katastrofaalisen tilanteen takia paikalle, joten hän joutuisi hoitamaan homman kotiin yksinään. Kuitenkin kävi niin (epä)onnekkaasti, että haastattelija Raila Paavola oli vielä paikalla haastattelemassa Idaa minun saapuessani. Minäkin jouduin siis tenttiin. Kyllä, tentiltä se tuntui, eikä mukavalta rupattelulta. Raila hoiti asiansa ammattitaidolla, mutta minä munasin itseni täysin. Menin jumiin. Voitte kuunnella munaukseni torstaina klo: 11.40. Yle Radio Keskipohjanmaalta. Tai kuunnelkaa se Idan osio ja sulkekaa radio sen jälkeen. Ei siitä sen enempää.

Tässä vielä yöpalaksi pari kuvaa galleriasta.

Hyvää yötä.

Rakastaa, ei rakasta...

"Olen aina ihastunut uusimpaan kuvaani, palvon ja rakastan sitä ja olen sille hirveän hyvä. Mutta jossain vaiheessa meidän suhteemme on ohi, ja tarvitsen uuden kuvan. Tämä kuulostaa ihan hyväksikäytöltä. Esimerkiksi Elskar Fyr oli mulle todella rakas ja Savior. Pitelin niitä lähelläni. Ja nykyään tunteeni niitä kohtaan on vähän kuin kohtaisi vanhan rakastetun...käyttäydynkin ne nähdessäni niin."
Näin puhuu valokuvataiteilija Susanna Majuri.

Omiin teoksiinsa käyttää niin paljon aikaa  ja sydäntä, että niistä tulee aina jollain tapaa rakkaita. Tämä tunne kuitenkin häviää ajan myötä. Usein todella nopeasti. Joskus omista ensin niin rakkaista töistään alkaa tuntea jopa häpeää.
Muuttuukohan tämä koskaan? Onko tämä vain omaa kypsymättömyyttäni? Sitä, etten ole vielä löytänyt niin sanottua omaa tyyliäni? Olisi hienoa jos teokseni säilyttäisivät arvonsa. Muunkin kuin nostalgia-arvonsa.

Tässä pari maalausta, jotka tein Pohjoismaisessa taidekoulussa upean Tiina Heiskan kurssilla.

Olen ajatellut pitää maalaamisen vielä harrastuksena.

 
Harrastaminen on ihanaa, kritiikitöntä toimintaa. Harrastelijoilla onkin usein turhia luuloja itsestään, koska kukaan ei kritisoi.
Kun jotain alkaa tehdä tosissaan, huomaakin olevansa huono. Ja silloin pitää alkaa tehdä toitä. Pelkkä lahjakkuus ei enää riitä.
Kun olen maalaillut kotona yksikseni, olen usein ollut tyytyväinen töihini. Isikin on ollut valmis vuoraamaan kotinsa seinät harrastelijatöilläni. Pudotus tuosta tyytyväisyyden kuplasta on hurja, kun saa opetusta maan eturivin nykytaiteiteijoilta. Huomaakin, etteivät rahkeet riitä.
Ensin tulee nöyryys. Sitten oivallus. Sen jälkeen on valmis ottamaan askeleen eteenpäin taiteilijana. Ja tämä toistuu. Uudestaan ja uudestaan. Toivottavasti koko elämän ajan.