Kesän törkein paita

Pimeän päivän piristykset

pupunen

kesäkynnet

viherpeukalottoman ylpeyden aiheet

rikkaruohot uusiokäytössä

saga

peiton alla piirtely

Teinifarkut

Enpä olisi haaremihousuaikakauteen siirtyessäni uskonut, että teinifarkkujen mahtuminen jalkaan tuottaisi minulle näin suurta iloa! Ou jee!

26052011

Purku

Muistatteko vielä?

Talvi soi tarinoita -näyttely venähtikin hieman ajateltua pidemmäksi. Eilen oli viimein aika(a) purkaa näyttely.

Astellessani alas galleriaan huomasin pienen jännityksen tunteen nousevan pintaan. En ollut nähnyt näyttelyä lähes neljään kuukauteen. Olisinko enää lainkaan tyytyväinen kuviini tai esillepanoon? Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta neljä kuukautta on nuoren taiteilijan elämässä pitkä aika.

Gallerian puolella epäilys muuttui iloksi. Vähän, kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Siellä työni oli edelleen, yhtä veikeänä ja helposti lähestyttävänä, kuin tammikuussakin.

En ollut vauhdikkaassa dokumentoinnissa ihan omimmillani, se tuli selväksi viimeistään opinnäytetyöprojektini aikana. Pystyn siihen, mutta se ei tuota minulle niin suurta iloa, kuin valokuvauksen henkilökohtaisempi ote.

Näyttelyn purkaminen tuntui hieman haikelta. Ladoin kuvat pahvilaatikkoon tietämättä, otanko niitä enää koskaan sieltä pois. En haluaisi unohtaa näitä kuvia.
Ehkä joskus arkistoja kaivellessani löydän tämän pahvilaatikon ja inspiroidun jälleen nuoruuden kokeiluista.

P.S. Te ihanat, jotka olette ostaneet töitäni Talvi soi tarinoita -näyttelystä, otan teihin pian yhteyttä!

ʁu(ː)ʒ

Värikoulutus jatkuu. Tänään mustan sivuutti punainen.

Jussi

Kuten kerroin aikaisemmin, Isäntä Meidänin Jussi -biisi sai ryöpytystä radio rockin Jussi Heikelän kovissa käsissä. Vaikka Heikelä nosti Isännät esille "aika" ikävällä tavalla, yleisö kuitenkin kiinnostui bändistä ja Jussi -kipaleesta.
Rauta on kuumaa, joten taotaan.

Kuvasimme meidän isännän kanssa torstai-iltana lapsen nukuttamisen ohessa musiikkivideon "Jussiin". Jos on mahdollista, niin tämä video tehtiin vielä pienemmällä budjetilla ja vaatimattomammin, kuin video Vastavoimaa -biisiin. "Vastavoimaa" nieli noin kaksi euroa (pikkusiskon siideri), "Jussi" ei tarvinnut sitäkään.

Olin jo jonkin aikaa halunnut kokeilla leffan tai musiikkivideon tekemistä still-kuvilla. Nyt oli oikea hetki testata tuota tyyliä myös senkin takia, koska videokameramme on epäkunnossa.

Sitten vain räps, räps ja vielä 826 kertaa räps.

Seuraavana päivänä upposin syvälle editointimaniaan, enkä muistanut nousta koneen äärestä seitsemään tuntiin.

Tässä taas todiste yksinkertaisuuden toimivuudesta. Simppeli idea ja luonteva isäntä. Yliyrittäminen romukoppaan. Lopputulos on ihan kiva, vaikka vaimo sen päivässä tekikin.

Paluu perusasioiden ääreen

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

Let´s stick together

Kieroutuma

Miehelläni on bändi. Bändin nimi on Isäntä Meidän.
Isäntä Meidän sai yllättävää julkisuutta jääkiekon mm-kisojen kisabiisiäänestyksen myötä. Tämän yllättävän julkisuuden myötä Isäntä Meidän sai yllättävän keikan Leijonien kultajuhlassa Helsingin kauppatorilla. Paikalle oli kertynyt satatuhatta korvaparia. Ja lisäksi televisionkatselijat. Potenssilukua aikaisemmalle yleisömäärälle en uskalla edes arvailla.
Bändin pojista tuli yhtäkkiä julkisuudenhenkilöitä.

Eilen aamulla Isäntä Meidän joutui käsittelyyn radio rockin lähetyksessä. En itse kuullut lähetystä, mutta kuulin tavasta, jolla bändiä parjattiin. Lähetyksessä haukuttiin mm. yhtyeen nimi, biisit sekä poikien ulkonäkö. Lyttäämisen jälkeen lähetykseen sai soittaa ja haukkua bändiä vielä vähän lisää.
Radio rockin juontaja Jussi Heikelä keksi ottaa itseensä Isäntä Meidän biisistä "Jussi". Hän oli käsittänyt, että biisi kertoo hänestä, eikä kovin positiiviseen sävyyn. Asia on kuitenkin niin, hyvä Jussi, että mieheni ei tiedä, kuka sinä olet. Miehelläni on sen verran kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan, että hän ei lähtisi suoraan ja ilman perusteita haukkumaan hänelle vieraita ihmisiä.

Mieheni sai myös puhelun radio rockin lähetyksestä Jussi-biisin tiimoilta. Haastattelun sävy oli piikittelevä, ja juontajan taka-ajatuksena oli luultavasti saada haastateltava suuttumaan. Mieheni ei kuitenkaan lähtenyt mukaan tuohon likaiseen peliin, vaan ohitti asian viileästi.

Minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää roskamedioiden moraalia, mutta kun se osuu omalle kohdalle se tuntuu musertavalta. Kun puhutaan julkisuuden henkilöstä, kansan todellisuudentaju hämärtyy. Unohdetaan, että puhutaan inhimillisestä ihmisestä. Meissä lymyää jokin ihmeellinen ja ruma kieroutuma päästä tilaisuuden tullen puhumaan pahaa. Ehkä se lisää jonkinlaista yhteenkuuluuvuuden tunnetta, kun saa vihata jotain yhdessä. Vihantunnehan on yleensä voimakkaampi, kuin jostain pitäminen.

Roskamedioiden voima perustuu negatiivisuuteen. Negatiivisista asioista saadaan aikaiseksi lööppejä. Ja lööppejä kansa rakastaa.

On ehkä turha mainita, että saa myös olla pitämättä. Kritiikki on hyvä asia ja yksi taiteilijan tärkeimmistä työkaluista. Kritiikin avulla voimme pyrkiä parempiin suorituksiin, niin taiteessa kuin elämässäkin. Negatiivisen palautteen antamiseen tarvitaan kuitenkin jonkinlaista sivistystä, että sen voi hoitaa kunnialla. Lyttääminen muuttuu hyväksi kritiikiksi perustelujen myötä.

Myönnän, että olen itsekin sortunut musiikin suhteen jonkinasteiseen elitismiin. Musiikkityyli, jota Isäntä Meidän edustaa on itselleni aika vierasta. En ole elänyt lapsuuttani kuunnellen Iron Maidenia tai Whitesnakea, enkä ripustanut hevisankareiden kuvia huoneeni seinille. Ihmisellä on taipumus tuomita itselleen epäominaiset asiat huonoiksi. Nykyään ymmärrän, millainen rikkaus musiikillinen diversiteetti on. Kuten taiteessa yleensäkään, ei musiikissakaan ole oikeaa ja väärää.

Loppuun vielä selvitys, jos joku ihmettelee, kun puhun hevimusiikista taiteena;
Isäntä Meidän on luonut itse itsensä. He tekevät rikasta musiikkia, josta heijastuu niin ajan- kuin heidän sielunsakin kuva. Lisäksi he tekevät sen taidokkaasti. Soittajat ovat omaa luokkaansa ja laulaja, hän on elämäni kirkkain tähti.

Etsi kuvasta sammakko

Päivän asu

Stockmann silk -paita, 2nd hand
euron mekko, 2nd hand
kukat, reilun kaupan Pirkka
käsikoru, kukkien mukana

Päiväkirjamerkintöjä

Mistähän tätä kasaa lähtisi purkamaan? On tapahtunut niin paljon, niin isoja asioita ja vieläpä niin lyhyessä ajassa.

Perjantaina 13.5. oli rankka päivä. Edellinen ilta meni Helsingissä pakolaisena. Yllättävien käänteiden takia sain katon pääni päälle vasta yön puolella. Parin tunnin yöunien jälkeen hyppäsin Oulunkylässä Lahden junaan. Lahdessa odotti opinnäytetyöni arviointitilaisuus. Olin niin väsynyt, että en edes jaksanut jännittää. Laitoin kuvashown pyörimään, istuin tuolille raadin eteen ja kerroin. Kun olin kertonut, ehdotin keskustelua. Tilaisuus rullasi kauniisti eteenpäin. Työni on minulla niin syvällä sydämessä ja pinnalla päässä, että siitä on helppo puhua. Taakkaani helpottivat ihanat arvioijat Tuomo Manninen ja Kati Koivikko.
Sain todella hyvää palautetta työstäni. Ihan liikuttavan hyvää. Olen kuulemma kehittänyt jotain ihan uutta ja omaa. Ja olisi rikos ihmiskuntaa vastaan, jos en tekisi tätä.
Mitä sanoja!
No, nyt viimeistään tiedän mitä tehdä.

Lauantaina 14.5. matkasin Sipooseen veljeni tyttären kastejuhlaan. Tilaisuus oli kauneinta aikoihin.  Ehjä ja onnellinen perhe. Onnellisia lapsia onnellisessa kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Itkin vailla kontrollia.
Kastetilaisuuden aikana elämän raakuus valkeni minulle uudella tavalla. Tai elämän raakuuksien ja onnen kamala ristiriita. Kuinka helposti kaiken voikaan menettää. Miksi joku tuhoaa omakätisesti onnen elämästään? Hylkää rakkaansa ja tuhoaa samalla heidän onnensa.
Pientä lasta katsoessa tuntee itsensä niin voimattomaksi. Haluaisin lakaista murheen hänen elämästään ja pitää hänestä kiinni aina loppuun asti. Mutta en minä voi olla aina lakaisemassa, enkä pitää iäti kiinni. Kumpa hän olisi itse kyllin vahva.

Sunnuntaina 15.5. kirmasin aamulla hakemaan oman lapseni mummolasta. Joskus kolme päivää tuntuu pidemmältä kuin elämä. Ikävä ahdisti jo henkeä.
Halailimme aamupäivän ja sitten taas mentiin. Vuorossa oli Kokkolan Jymyn kevätnäytös. Esiinnyimme Uusi-ryhmämme kanssa der, die, das -biisillä. Jännitystä toi ilmaan myös Ihanaiset-ryhmän esitys. Aloitin kyseisen ryhmän ohjaamisen viime syksynä. Teimme tänä keväänä nykäri-painoitteisen koreografian näiden ihanien naisten kanssa.
Iltäpäivällä väsymys painoi niskassa ja silmäluomissa kuin lyijy. Lavalla pääsin kuitenkin tunnelmaan. Viikonlopun vaikeudet ja herkistymiset löysivät ehkä reittinsä minusta ulos tanssin kautta.
Ja Ihanaiset tanssivat kauniimmin kuin koskaan. Nämäkin tavalliset perheenäidit ovat täynnä sellaista tunnetta ja ilmaisuntarvetta, että aviomiehillä ei varmaan ole aavistustakaan.

Maanantaina 16.5. oli tarkoitus viettää päivä perheen kanssa. Ottaa takaisin erossa vietetyt päivät.
Keskipäivällä, kun olimme matkalla Kruunupyyhyn ostamaan pensaita pihalle, päivän suunnitelmat saivatkin uuden suunnan. Auton suunta kääntyi 180 astetta, mies heitti hammasharjan laukkuun ja käänsi auton vielä kerran 180 astetta. Kutsu kävi kohti Helsingin kauppatoria.
Illalla katselin kädet hikoillen televisiosta, kun rakkaani lauloi 100 000 -päiselle yleisölle.
Hurjaa. Voi olla, että tätä täytyy vielä hieman purkaa myöhemmin.

Tiistaina 17.5. istun kotona ja katson, kuinka tomaatit kurkottavat kohti aurinkoa.
Kohta voisi taas vähän kastella.

Iloinen puuhastelu versus todellisuus

Sain eiliselle kuvauskeikalle työnantajalta tarkat ohjeet, millaisia valmiiden kuvien tulisi olla. Toivomuslistalla avainsanoja olivat nuorekkuus, reippailu ja iloinen puuhastelu.
Aina kaikki ei kuitenkaan mene suunniltelmien mukaan. Sain keikalla huomata, että nuoruus on taakse jäänyttä elämää ja puuhat on loppu.

Tässä pari harhalaukausta keikalta.

Loppujen lopuksi saimme kollegan kanssa käännettyä ongelmallisen tilanteen voitoksemme. Jutun näkökulma muuttui suunnitellusta, mutta onpa ainakin rehellisempi, kuin alkuperäinen.
Emme muovanneetkaan tavallisesta perheestä kiiltokuvaa.

r u b i k !

"Häpeilemättömän suorat popsävelmät kiertyvät kieron taiderockin ympärille yhtä saumattomasti kuin ennenkin. Artturi Taira mouruaa kuin kiimainen uroskolli, toiveikkaat melodiat kurottelevat taivaita ja rytmiryhmä takoo vinksahtanutta biittiä hullunpilke silmissään. On kuin tapaisi vanhan ystävän pitkästä aikaa."


"Rubikin tuore täysipitkä ei siis missään nimessä ole sievä pikku hittilevy, päinvastoin, se kuultaa tietynlaista 70-luvun progeklassikkojen henkeä. Kyseessä on elokuvallisesti versoileva ja suureellinen albumikokonaisuus, jota halkoo syvä kahtiajako poppiin ja eeppisyyteen. Tämä repeämä ei kuitenkaan luo hämmentävää epämääräisyyttä, vaan pikemminkin lujittaa bändin lonkeromaista ominaisluonnetta."


Yllä pari otetta Jussi Saarisen arviosta Rubikin Solar-levystä. Levyarvostelu löytyy kokonaisuudessaan täältä.


Kokkolalaisilla on asiat tänään niinkin onnellisesti, että on mahdollisuus päästä kuulemaan Rubikia elävänä. 
Sociksella tavathan! 




Kuva täältä.

Saaden tunteesi palaamaan

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu
katsot aurinkoon sokaistumatta
pääsi lepää vasten tuulta
joka puhuu pienistä pojista
ja tytöistä maailman katolla
jonne kiipesit itsekin ilman lupaa

Oletko pelännyt liikaa pimeää
niitä hetkiä jolloin kirjoitit
nimesi jokaiseen ikkunaan
jos valo vielä sattuisi palamaan
kaikkina niinä aamuina
kun heräsit liian aikaisin hämärään

Mitä kertoisit aamukasteelle
joka aina kertyy lehdille
jotka laulavat varjojen takaa
saaden lapsesi hymyilemään
muistaisit elämäsi hetket
saaden tunteesi palaamaan

-E. Pakkala

Saaden tunteeni palaamaan aina seitsemän vuoden taakse. 

Saaden minut tajuamaan kuinka pitkä aika seitsemän vuotta onkaan minun ikäiselleni. 

Mutta Ultra Bran Kuiskaus saa silmäni edelleen kostumaan ja nenäni vuotamaan.

Turinaa Kokkola-lehdessä

Omakuva voimauttajana

Valokuvaajaksi Lahden ammattikorkeakoulun Muotoilu- ja taideinstituutissa opiskeleva Ulla Nikula pohtii opinnäytteessään itsetuntoa voimauttavan valokuvan keinoin.
- Tutkin, pystyykö omakuvilla parantaa käsitystä itsestään. Mietin myös häpeän voittamista; onko sallittua tutkia itseään ja saako lopputuloksen kokea positiivisena.



Kuusitoista omakuvaa muodostaa opinnäytteen kuvallisen osion. Kirjan kansi sekä osien avaussivut ovat palasia Ulla Nikulan keskeneräiseksi jääneestä maalauksesta.
- Kirjan kautta maalaus on oikeastaan tullut valmiiksi.
Maalaaminen on jäänyt valokuvauksen ohessa sivurooliin, harrastukseksi.
- Olen joskus yhdistänyt maalamisen valokuvaan. Opinnäytteeni on kuitenkin puhtaasti valokuvakirja, maalaus on taitollisena osana.
Kuvien teema on piilottaminen. - Vai näyttämisen teemako siinä on? Sen voi kokea haluamallaan tavallaan.



Aiheet ja miljööt valokuviinsa Ulla Nikula on aina etsinyt lähipiiristään. Vähitellen hänelle tärkeiden ihmisten, paikkojen ja asioiden rinnalle tulivat omakuvat. Hän sanoo miettineensä, onko turhamaista kuvata itseään.
-Olen kuitenkin kokenut, että henkilökohtaisuudessa piilee voima.
Ulla Nikulan mielestä pitää olla sallittua tutkia omaa ulkonäköään.
- Kuvien kautta löytyy syvempiä piirteitä, silloin ei enää kuvaa pelkkää ulkonäköä. Kun vapautuu odotuksista oman ulkoisen olemuksen suhteen, voi saada aikaan rehellisen heijastuksen sisimmästään.
Voimauttavalla valokuvalla on terapeuttinen vaikutus.
- Kuvan avulla on saanut käsitellä asioita, joita ei puhumalla voi ilmaista. Taideterapia puhdistaa alitajuntaa.



Kolmesataa kuukautta opinnäytekirjan nimenä kertoo kuljetusta elämästä. 
- Se on ikäni. Kuvat tosin ovat pääosin tältä kevättalvelta. Prosessi on ollut tiivis ja toiminut minulle terapiana.
Kuvallisen osion taideterapeuttinen ulottuvuus poikkeaa sikäli tavanomaisesta, että sen lopputulos on julkinen. Ulla Nikula myöntää keskittyneensä kuvia ottaessaan ja tehdessään omaan napaansa. Taustalla on kuitenkin ollut ajatus julkisesta teoksesta.
- Teos kuvineen jatkaa matkaa ja vaikuttaa muihinkin ihmisiin, ei vain minuun.
Opinnäytetyöhön kuuluu kuvallisen lisäksi kirjallinen osio. Siinä Ulla Nikula pohdiskelee itsetunnon ja omakuvan lisäksi muun muassa mielenterveyttä.
- Terve itsetuntemus on hyvän mielenterveyden pohja. Se, että tiedostaa omat rajansa, tekee ihmisestä ehjän.

Jutun kirjoitti Maisa Järvelä.

Ulla puhuu taiteestaan

Sinuksi itsensä kanssa
Voimauttavalla valokuvalla voi auttaa myös itseään

Leena Nygård
KOKKOLA (KP)

– Taiteella on todella vahva parantava vaikutus ihmiseen, jos sitä käyttää itsensä tutkimiseen ja löytämiseen, valokuvaaja Ulla Nikula sanoo.
Suuri osa ihmistä käyttää hänen mukaansa taidetta arjen lieventämiseen, mistä onkin hetkellistä apua.
– Mutta taide voi muuttaa koko ihmisen ja elämisen suunnan, jos sen avulla löytää itsensä. Eikä sen tarvitse olla korkeakulttuuria eikä elitismiä – jokainen voi valokuvata itseään ja ja syventyä kuviin.
Kokkolalainen, Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutista valokuvaajaksi valmistuva Ulla Nikula on tehnyt opinnäytetyönään valokuvakirjan sekä siihen erillisen, pohtivan tekstiosan. Kirja koostuu hänen itsestään ottamista kuvista, joista ainakaan kaikki eivät ole ole omakuvia sanan perinteisessä  merkityksessä. Kirjan nimi Kolmesataa kuukautta viittaa hänen ikäänsä (25). Työn aiheena on ollut etsiä vastausta kysymykseen, toimiiko voimauttava valokuva kuvaajan itsensä kohdalla.
Kirjan tekeminen on hänen sanojensa mukaan ollut itseterapiaa: voimauttavan valokuvan menetelmää voi soveltaa myös itseensä.
– Sain annettua itselleni lempeyttä ja armoa näillä kuvilla. Niiden ote ei ole realistinen, mutta olen pyrkinyt siihen, että löytäisin rehellisen heijastuksen omasta itsestäni.
Kuvista voikin sanoa, että ne ovat runollisia ja samalla totuutta etsivä.


Lupa nähdä itsensä arvokkaana
Fernando Pessoan runon säe Ole kokonainen! on inspiroinut  Ulla Nikulaa valokuvaustyössä. Kokonaisuus koostuu osista, ja hän on kuvannut myös osia itsestään: kasvoja, silmiä, selkää, varpaita...
– Pilkon itseni pieniin palasiin / jäsentelen palaset / niin ruumiit kuin ajatukset / näistä pienistä palasista yritän rakentaa itseni uudelleen / rakentaa kokonaisen ihmisen, Ulla Nikula itse kirjoittaa.
Kuvat ovat olleet oman ulkomuodon tutkimista, koska on tärkeää olla sinut itsensä kanssa. Siihen kuuluu myös oman ruumiinsa ja ulkomuotonsa hyväksyminen.
– En tarvitse ympärilleni itsetuntoa pönkittävää kuvastoa, jossa olen parhaimmillani.
Kuten useimmat meistä, myös Ulla Nikula on on lahjakkuudestaan ja saavutuksistaan huolimatta kokenut itsetunnon puutetta ja tuntenut olevansa keskeneräinen. Hänkin on kärsinyt koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. 
Monta kertaa viime syksynä alkaneen työn kuluessa Ulla Nikula on pohtinut, saako itseään kuvata – saako omasta kuvastaan tuntea iloa.
– Meidät on opetettu nöyryyden ja vaatimattomuuden hyveellisyyteen, joten itsestä pitäminen on monelle negatiivisen kaikuista narsismia. Siksi omakuvan katsomisesta saattaa tuntea häpeää. Mutta jos häpeän pystyy sivuuttamaan, omakuvan ääreen hiljentyminen saattaa olla mullistavaa. Kaikilla on lupa tutkia omakuvaansa, nähdä itsensä arvokkaana ja merkityksellisenä, ei pelkästään ulkonäkönä, vaan kokonaisena elämäntarinana.
Merkityksellisintä valokuvattavaa Ulla Nikulalle ovat läheiset ihmiset ja ympäristöt, kuten koti ja rakkaat ihmiset. Joissakin kuvissa esiintyy yhdessä hänen kanssaan se kaikista rakkain ihminen, oma puoliso. Kuvat ovat hyvin herkkiä ja täynnä tunnetta.
– Näitä tehdessäni olen itkenyt liikutuksesta, herkistynyt monta kertaa. Tuntuu vain siltä, että nykyään ei saisi herkkyyttä esiintyä, että sitä pidetään nynnynä. Mutta tämä on minun tyylini, ja tuntuu hyvältä, kun teen näin!
– Vaikka olen tuntenut häpeää omista kuvista, sekin on johtanut itsetunnon kohoamiseen: saan tehdä näin, ja kaikesta huolimatta vien prosessin loppuun. Siinä, että tekee jotain itselleen tärkeää, piilee suuri voima, jota samalla voi välittää katsojalle.
Kuvissa on kuvaajansa mukaan sekä surumieltä että toivoa. Katsoja voi niissä nähdä kokonaisen draaman kaaren, vaikkakin jokainen saa tehdä oman tulkintansa.


Yksinkertaisin keinoin kuvatessa
Monet kirjan kuvat ovat utuisia ja eteerisiä. Ulla Nikula on aikaansaanut todella vaikuttavia efektejä yksinkertaisin keinoin, "älyttömän yksinkertaisilla jutuilla".
– Tykkään tehdä ne kikat kuvatessa, jälkimanipulointia en harrasta. Valon merkitys on suuri, etenkin luonnonvalon. Olen pyrkinyt minimalistisuuteen, jotta tärkein pääsee esiin
Esimerkiksi kauniin kuvan, jossa Ulla ja hänen miehensä näyttävät olevan vedessä, hän on kuvannut valkoista taustaa vasten ja saanut vesivaikutelman aikaan asettamalla pöydälle lasilevyn, johon heidän kuvansa heijastuu.
Ylellisen tuntuinen kirja on painettu sanfranciscolaisessa nettifirma blurbissa. Nikula lähetti aineiston ja taiton sinne sähköpostilla, ja pian oli pino kirjoja kotiovella. Painos on ainakin toistaiseksi vain 20 kappaletta.

Tuntuu ihmeelliseltä lukea omia ajatuksiaan lehdestä. Leena Nygård oli kyllä ymmärtänyt asiani täysin ja se näkyi jutusta. Hän oli kirjoittanut niin, että tuntuu kuin taiteessani olisi jokin pointti! Kiitos, Leena!
Hieman vain harmittaa, kun kirjasta lainattu kuva oli painossa mennyt aika... hmm... mielenkiintoisen näköiseksi. Ostakaa kirja ja huomatkaa, että se on oikeasti ihan hieno kuva!

Huomenna luettavissa

Huomenna voitte lukea Keskipohjanmaasta ja Kokkola-lehdestä pohdiskelujani siitä, saako tällaisia kuvia itsestään ottaa.