Perjantaina 13.5. oli rankka päivä. Edellinen ilta meni Helsingissä pakolaisena. Yllättävien käänteiden takia sain katon pääni päälle vasta yön puolella. Parin tunnin yöunien jälkeen hyppäsin Oulunkylässä Lahden junaan. Lahdessa odotti opinnäytetyöni arviointitilaisuus. Olin niin väsynyt, että en edes jaksanut jännittää. Laitoin kuvashown pyörimään, istuin tuolille raadin eteen ja kerroin. Kun olin kertonut, ehdotin keskustelua. Tilaisuus rullasi kauniisti eteenpäin. Työni on minulla niin syvällä sydämessä ja pinnalla päässä, että siitä on helppo puhua. Taakkaani helpottivat ihanat arvioijat Tuomo Manninen ja Kati Koivikko.
Sain todella hyvää palautetta työstäni. Ihan liikuttavan hyvää. Olen kuulemma kehittänyt jotain ihan uutta ja omaa. Ja olisi rikos ihmiskuntaa vastaan, jos en tekisi tätä.
Mitä sanoja!
No, nyt viimeistään tiedän mitä tehdä.
Lauantaina 14.5. matkasin Sipooseen veljeni tyttären kastejuhlaan. Tilaisuus oli kauneinta aikoihin. Ehjä ja onnellinen perhe. Onnellisia lapsia onnellisessa kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Itkin vailla kontrollia.
Kastetilaisuuden aikana elämän raakuus valkeni minulle uudella tavalla. Tai elämän raakuuksien ja onnen kamala ristiriita. Kuinka helposti kaiken voikaan menettää. Miksi joku tuhoaa omakätisesti onnen elämästään? Hylkää rakkaansa ja tuhoaa samalla heidän onnensa.
Pientä lasta katsoessa tuntee itsensä niin voimattomaksi. Haluaisin lakaista murheen hänen elämästään ja pitää hänestä kiinni aina loppuun asti. Mutta en minä voi olla aina lakaisemassa, enkä pitää iäti kiinni. Kumpa hän olisi itse kyllin vahva.
Sunnuntaina 15.5. kirmasin aamulla hakemaan oman lapseni mummolasta. Joskus kolme päivää tuntuu pidemmältä kuin elämä. Ikävä ahdisti jo henkeä.
Halailimme aamupäivän ja sitten taas mentiin. Vuorossa oli Kokkolan Jymyn kevätnäytös. Esiinnyimme Uusi-ryhmämme kanssa der, die, das -biisillä. Jännitystä toi ilmaan myös Ihanaiset-ryhmän esitys. Aloitin kyseisen ryhmän ohjaamisen viime syksynä. Teimme tänä keväänä nykäri-painoitteisen koreografian näiden ihanien naisten kanssa.
Iltäpäivällä väsymys painoi niskassa ja silmäluomissa kuin lyijy. Lavalla pääsin kuitenkin tunnelmaan. Viikonlopun vaikeudet ja herkistymiset löysivät ehkä reittinsä minusta ulos tanssin kautta.
Ja Ihanaiset tanssivat kauniimmin kuin koskaan. Nämäkin tavalliset perheenäidit ovat täynnä sellaista tunnetta ja ilmaisuntarvetta, että aviomiehillä ei varmaan ole aavistustakaan.
Maanantaina 16.5. oli tarkoitus viettää päivä perheen kanssa. Ottaa takaisin erossa vietetyt päivät.
Keskipäivällä, kun olimme matkalla Kruunupyyhyn ostamaan pensaita pihalle, päivän suunnitelmat saivatkin uuden suunnan. Auton suunta kääntyi 180 astetta, mies heitti hammasharjan laukkuun ja käänsi auton vielä kerran 180 astetta. Kutsu kävi kohti Helsingin kauppatoria.
Illalla katselin kädet hikoillen televisiosta, kun rakkaani lauloi 100 000 -päiselle yleisölle.
Hurjaa. Voi olla, että tätä täytyy vielä hieman purkaa myöhemmin.
Tiistaina 17.5. istun kotona ja katson, kuinka tomaatit kurkottavat kohti aurinkoa.
Kohta voisi taas vähän kastella.
Voi Ulla! Joskus viikonloppu on kuin maailmanpyörä!
VastaaPoistaEila Pohjonen antoi muuten ihanimman palautteen sunnuntaina esityksen jälkeen, sanoi, että tanssi ei häntä yleensä herkistä, mutta meidän esityksessä Eila tirautti kyyneleen! "Tanssissa on parhaimmillaan jotain sellaista, jota ei voi sanoin kuvata, mutta se koskettaa"
ja ehkä paras kommentti: "Teidän esitys oli ainoa, jossa oli jotakin oikeaa taidetta".
Että siinä tuli Eila Pohjosen aito, oikea taidepalkinto, suoraan häneltä itseltään! :)
oih! ihanaa! aito, oikea eila pohjosen taidepalkinto, todellakin!
VastaaPoistataasko pitää tirauttaa kyynel? :)