Aivosolmu

Kun opinnäytetyötä kirjoittaessa aivo menee yhtäkkiä solmuun, eikä saa enää sanakaan näppäiltyä koneen näytölle, on aika tehdä tällainen postaus.

Fiktion yleismailmallinen tunnetaso realismi ja riippumaton tunnekokemus, sekä yksiulotteinen tunnekokemus...

...laadusta riippumatta inspiraatio ammentuu realismi ja henkilökohtainen suodatin... ööö...

Surrr surr surr... rrr.. 

Pum.

Pieni ilo

Aurinko on löytänyt talven jälkeen uuden ikkunan, mistä vapauttaa aamuista valoaan kotiimme.

Materialistin valinnat

Tämä postaus EI sisällä syvällistä pohdintaa.

Tämä vanha saksalainen Frau ei halua pysyä vireessä, mutta soundi on muhkea. 

Sohvapöytä on parisataa vuotta vanha ovi naapuritalon vintiltä.

Pertti-setä teki meidän vauvalle lypsyjakkaran.

Etsi kello.

Rakkain taulu ei ole taidetta lainkaan.

Ikimummun kruunu.

Nämä laululinnut ovat Meksikosta.

Kipsinen raskausmaha ja kaljotteleva pappa.

Mummun perintötuoli nykyaikaistettuina.

Juha!

Sisältää:
Tavattoman kaunista raadollisuutta puettuna inhimillisen arjen vaatteisiin. Häpeää ja itsensä likoon laittamista. Oikeita tunteita, vääriä tunteita. Nuoruutta, ymmärtämättömyyttä, epätoivoa.

Miten ihmeessä mies kykenee kirjoittamaan äidin persoonassa niin uskottavasti, että tämä nuori äiti itkee junassa lukiessaan niin, että pallea kramppaa?

Naked ja ylpeä siitä

Tein viimeviikolla chicagolaisen koulureissun ohessa pikavisiitin Helsinkiin. Helsingissä tein huomion, että olen totaalisesti tippunut kärryiltä, voi jävla pönde Käläviä! Helsinkiläisille ystävilleni syntyy lapsia, he pariutuvat, etenevät urallaan ja perustavat designkauppoja. Minä en ole paikalla todistamassa mitään näistä tapahtumista. Käyn vain välillä etelässä sivistämässä itseäni, jotta voin taas pudota kelkasta.

Yksi reissun kohokohdista oli yllärivisiitti ystäväni ja entisen kämppikseni Noran uuteen kauppaan. Tämä rohkea nainen perusti Naked -nimisen kauniin designmyymälän parisen viikkoa sitten Punavuoreen Iso Roballe. Nakedissa myydään nuorten suunnittelijoiden tekemiä koruja ja vaatteita. Taidetta taisi myös olla saatavilla.

Minä annoin kodin You Complete Me: n sulkakorulle, joka huusi nimeäni kaupan pöydällä.

Nora lupasi raahata Nakediin sohvan, laittaa kahvinkeittimen seinään ja keväämmällä avata terassin liikkeen ulkopuolelle. Hyvä asiakas saattaa kahvin ja kauniiden asioiden lisäksi saada myös halin. Minä olin onnekas ja sain viisi.

Menkää ja auttakaa tämä ihana nainen yrittäjyyden alkuun! Osoite on Iso Roobertinkatu 42, Helsinki.

Tässä vielä linkki Nakedin sivuille: http://www.nakedhelsinki.com/

Ja nykyään kaikesta voi tykätä myös facebookissa: naks naks.

Norsunluunokkainen tikka

Kerroin jokin aika sitten mystisistä tikka-kuvauksista Ellu Myyn ja Satu-tikan kanssa. Nyt sain viimein Ellulta eli ylipomolta luvan avautua asiasta lisää.

Ellu eli Elina Salmi työstää tällä hetkellä omaa ohjaustaan koulussaan ammattikorkean teatteri-ilmaisun ohjaaja-linjalla. Tekstiksi Ellu eli pikkusisko valitsi Terhi Kokkosen moniuloitteisen näytelmän Norsunluunokkainen tikka. Teksti on amatöörin silmin ohjaajan unelma. Aiheen voi käsittää myös hyvin konkreettisesti, mutta mielestäni tekstin voima piilee metaforissa. Tällöin ohjaaja voi rakentaa näytelmän visuaalisesti täysin sen mukaan, miten hän tekstin tulkitsee.
Tärkeitä teemoja Norsunluunokkaisessa tikassa ovat vapaus, luonto ja luonnon tuhoavat ihmiset, sekä klassikko; onneton rakkaus.

Kävin eilen kuvaamassa Satu-tikkaa julistetta varten. Alan olla aika vakuuttunut siitä, että Satu on Kokkolan kauneimpia ihmisiä. Ja ehdottomasti paras tikka!

Ohjaaja-Ellu korjailee tikan pyrstöä. Tikka keskittyy olemaan hyljätty ja tuima.

Ellu eli söpönapa on ehkä nöyrin ohjaaja mitä olen tavannut. Kun kuvailimme tikkaa, Ellu eli ankkasuu kysyi, saako hän ehdottaa tikalle eri asentoa. Ei ohjaajan tarvitsisi kysyä lupaa ohjaamiseen! Eivätkö ohjaajat ole yleensä ihmisjyriä, jotka runnovat näkemyksensä läpi keinolla millä hyvänsä? Kiltteys kyllä tehoaa ainakin minuun paremmin ja sulattaa samalla sydämet.

Kiltit taiteilijat.

Satu-tikka ja bongari.

Tässä vielä valmis juliste!

Näytelmässä on nähtävissä myös minun tekemäni videopätkät. Odotan innolla lopputulosta! Menkää katsomaan Norsunluunokkainen tikka! Siitä tulee hieno, Ellu eli vastavoimakas osaa ja kykenee!

Vastavoimaa ja vastapalveluksia

Valokuvaaja on kätevä puoliso! Etenkin kaikkien bändi-ihmisten kannattaisi laittaa hynttyyt yhteen valokuvaajan kanssa. Hyväntekijä ja sen auttava käsi (sekä canon) ovat aina lähellä muutamaa bändikuvaa varten. Keikoillakin valokuvaajapuoliso voi räpsiä kuvia. On siitä vain enemmän hyötyä kuin perusbändäristä.
Kotona bändipuoliso voi vastapalvelukseksi vaikkapa näppäillä valokuvaajapuolisolle bassosoolon itse kirjoittamastaan rakkauslaulusta. Ja onko aidompaa rakkaudentunnustusta kuin kiitokset levyn bookletissa?

Kaikesta sarkasmista huolimatta olen ainoastaan onnellinen, että saan tehdä yhteistyötä rakkaan bändipuolisoni kanssa. Kyse ei ole hyväksikäytöstä, vaan luottamuksesta. Meillä on myös oikesti kivaa kun työskentelemme yhdessä.

Koko suhteemme ajan olen auttanut bändipuolisoani visuaalisten seikkojen kanssa. Olen yrittänyt johdattaa häntä ulos synkästä hevikorvesta hieman aukeammille maille. Se, että hevi-irvistyksestä on osin luovuttu, on iso askel.

Viimeisin tehtävänanto bändipuolisoltani oli "tee meille musiikkivideo".
Aivomyrskyilimme yhdessä. Visiomme videosta kävivät heti yksiin.
Biisi johon video tehtiin inspiroi minua suuresti ja uskoin todella sen sanomaan ja musiikkiin. Halusin tehdä kappaleeseen rehellisen ja toivoa herättävän videon.

Lopputuloksesta tuli mielestäni onnistunut. Video on luonnollinen, uskottava ja lämminhenkinen. Sitä on myös helppo katsoa. Uskon, että kenenkään ei tarvitse hirveästi hävetä puolestamme videota katsoessaan.

Nyt riittää kehuminen. Taputan itseäni vielä olalle. Kas noin.

Tsekidaut evribadi! Ja tsekatkaa myös maailman ihanin Ellu, eli Elina Salmi!
Kliksauta, olen linkki!

Tyylistä

Ihailen ihmisiä jotka ovat löytäneet oman tyylinsä. Tiedättehän ne ihmiset? Heistä huokuu itsevarmuus. He eivät pyytele anteeksi omaa ulkonäköään ja nyi hameenhelmaa alemmaksi.
Oman tyylinsä löytäminen kuuluu mielestäni itsensä kokonaisvaltaiseen käsittämiseen.
Voihan oma tyyli voi olla myös sitä ettei liiemmin välitä tyylistään. Kauluspaita, farkut ja villapaita. Kunhan tuntee olonsa omaksi itsekseen aamulla valitsemansa vaattet päällä.

Itse kuulun siihen pinnalliseen porukkaan, joka välittää ulkonäköasioista. Haluisin että persoonani näkyy ulkomuodossani. Haluisin, että vaatteeni viestisivät yhtäaikaa helppoutta ja jännittävyyttä. Siihen on vielä matkaa.

Ulkonäköni on kokenut viimeisen noin seitsemän vuoden aikana melkoisen muutoksen. Teininä olin perusteini. Tärkeintä oli näyttää mahdollisimman samalta kuin kaverit. Lukion loppusuoralla aloin kyllästyä kopiontiin ja aloin miettiä kuka minä olen.
Hiukset lähtivät. Ne olivat mustat, punaiset tai rastoilla. Otin lävistyksiä. Ostin värikkäät retrovaatteeni kirpputoreilta. Halusin olla täysin uniikki.

Ihmisten ennakkoluulojen kohtaaminen oli masentavaa. Minut leimattiin eräässä työharjoittelupaikassa varkaaksi ja narkkariksi. Pelkästään ulkonäköni perusteella.

Toisaalta olisin halunnut jatkaa provosoimista, mutta minusta alkoi tuntua, ettei ulkonäköni käynyt yksiin persoonani kanssa.

Nykyään olen tyylillisesti lähes vastakohta muutaman vuoden takaiselle Ullalle. En osaa käyttää mitään muita värejä kuin mustaa. Harmaa on suoranainen väripilkku asuissani.
Ei mustassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta musta ei ole pohjimmaista minua. Haluisin kovasti oppia taas käyttämään värejä vaatteissa, ehkä vain hieman hillitymmin kuin muutama vuosi sitten.

Innostuin tänään penkomaan vaatekaappiani löytöjen toivossa. Löysin värikkäitä aarteita vuosien takaa.

En voisi tällä hetkellä kuvitellakkaan postuvani kotona mikään kuvasarjan asu päällä. Koin kuitenkin jonkilaisen pienen heräämisen sovitellessani.
Ehkä häivähdyksen omaa tyyliäni?

Tötterö ja tekokukka

Tänään

Ulla Coelho

Pilkon itseni pieniin palasiin. Sitten jäsentelen palaset, niin ruumiin, kuin ajatukset. 

Näistä pienistä palasista yritän rakentaa itseni uudestaan. 

Rakentaa kokonaisen ihmisen.

Yliherkkyyttä

Minulla on ongelma. Nimittäin sietämätön herkkyys ja sietämätön pakko itkeä huutoitkua koskettavaa elokuvaa katsoessa.

Hyvissä elokuvissa käsitellään tavallisesti vakavia aiheita. Hyvä elokuva pyrkii myös usein liikuttamaan katsojaansa. Monen mielestä se on hienoa, kun elokuva nostaa tunteet pintaan ja silmän nurkka kostuu. Minä olen tuossa vaiheessa jo vessassa vollottamassa, kun olen ensin koko elokuvan ajan pinnistellyt tosissani, että hanat pysyisivät kiinni.
Siis pinnistellyt niin, että sattuu. Katsonut välillä ruudun ohi ja yrittänyt hetkeksi siirtää ajatukset muualle, vaikka elokuvan tekniseen toteutukseen.

Nyt joku voisi antaa neuvon, että älä katso niin raskaita elokuvia. Ongelma on kuitenkin siinä, että en nauti kevyen hömpän katsomisesta. Toki tehdään myös varteenotettavia hyvän mielen elokuvia ilman hömppää. Ensimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen loistava Little Miss Sunshine.

Jostain syystä leffavuokraamosta kuitenkin eksyy usein matkaan raastavaa ja epätoivolla kyllästettyä draamaa, viimeeksi Thomas Vinterbergin huikea, hurja ja totaalisen kamala Submarino. Leffan nähtyäni olen taas yhtä elämystä rikkaampi, mitä ei olisi tapahtunut jos elokuva olisi ollut American Pie jatko-osa. Elokuvan katsominen oli silti täyttä tuskaa.

Mutta eihän elokuvataiteen ei pidäkään olla katsojalle helppoa. Kunhan se herättää katsojassa jotain. Viihde on asia erikseen.

Vielä siihen ongelmaani; onko normaalia, että on hyvän elokuvan katsomisen jälkeen monta päivää masentunut?

Arkistosta

Tsunami ja ydinkatastrofi syrämesä

Maailmantuska iski tänä aamuna tajuntaan voimalla.
Olen tehnyt töitä hirveällä tahdilla koko talven. En ole nähnyt ystäviä, en ole ehtinyt olla perheen kanssa riittävästi.
Kun luen uutisia maailmalta, tällä hetkellä lähinnä Japanista, kaikki tuo työ ja tietokoneen ääressä vietetty aika tuntuu täysin turhalta. Se millä todella on merkitystä, on ihmiset, nuo rakkaat. Kuka loppujen lopuksi välittää jostain koulun lopputyöstä?

Menettämisen pelko on yhtäkkiä suunnaton. En voi tietää mikä hetki on viimeinen.

Jatkuvassa pelossa eläminen on kuitenkin mahdotonta. En voi käpertyä lapsen kanssa kotiin odottamaan loppua.
Elämän rajallisuuden tiedostaminen on silti läsnä joka hetki. Se saa minut vaalimaan tätä elämää. Se saa minut katumaan pahoja sanoja ja rakastamaan entistä enemmän.

Kaikki mitä sä tarttet on rakkaus.

(Tässä vaiheessa Repomies sanoisi: "Lääkkeet!")

Mustaa

Maitokylpy

Edelläkävijä

Lady Gagan tuleva keikkalookki?

Naiset, laulavaiset

"Myös levyä tehdessä otettiin yhteistyökumppaniksi nuori naiskuvaaja Ulla Nikula, joka vastaa niin julisteesta kuin levyn kansilehdistä ja valokuvista."
-Keskipohjanmaa 8.3.2011


Kyse on Kokkolan Naislaulajista ja heidän levytyksestään teoksesta "Ruuhkavuodet".
Tässä kurkistus levyn kansilehtiseen.

Naislaulajat esiintyvät ensi lauantaina Kaarlelan kirkossa.
Tsekidaut!