Iloinen seinä

Olohuoneen romukollaasi tuli valmiiksi jo viime vuoden puolella, mutta vasta nyt alkoi olla tarpeeksi valoa sen kuvaamiseen. 

Seinältä löytyy mm. venäläinen kello 1800-luvulta, ruudinhajuinen puulaatikko, puinen kengänlesti sekä muistoja korttien ja piirustusten muodossa. Suosikkini on kuva mieheni käsistä, jotka hän piirsi kouluvihkoonsa 80-luvun puolivälissä.

Tämä seinä tekee minut iloiseksi.

Pekka Haavisto

Kevättä seinillä

Villi Pohjola in action

Synttärilahjaksi itselle hankittu You Complete Me:n Villi Pohjola -sulkakauluri pääsee tänä iltana viimein ulkoilemaan. Kaulurista, tulevasta illasta ja viimein pestystä tukasta inspiroituneena katselin jopa tunteja ennen lähtöä mitä puen päälleni. Tätä ei tapahdu usein. Yleensä vaatevalinnat tehdään meidän taloudessa aivan viime minuuteilla ja hampaita kiristellään koska kaikki sukkahousut ovat rikki.
Nyt vaatevalintoja yksinkertaistaa valtavan pyöreä vatsani. Mikään ei enää mahdu päälle. "Hmm, miten olisi tälläkin kertaa kainaloihin ulottuvat trikoopöksyt ja  suurensuuri turvakaapu? Ja tietty mustaa, että on sitten varmasti oikein turvallinen olo."
Näitä mustanpuhuvia trikoohetkiä varten on olemassa sulkakauluri. Tappavan tylsästä tuleekin hetkessä ihan kiva ja vähän hassu.

Jos tunnistat itsesi hetkittäin laiskana pukeutujana tai muuten vain mustan trikoon liputtajana, vaikka haluaisit olla kiva ja hassu, suosittelen tutustumaan vaikkapa Nakedin nettikauppaan: http://www.nakedhelsinki.com/shop

Kaustiselle taas!

Tämän blogin tarina alkoi aikalailla tasan vuosi sitten Kaustisen kamarimusiikkiviikkojen aikaan kun olin saanut pestin kamarimusiikkiviikon vuoden taiteilijana.
Vuosi on mennyt vauhdilla. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi. Vuoden aikana blogikirjoituksia on syntynyt 168. Lähes kaikki puuhailuni ja työni viime vuodelta löytyvät Bombombolasta.
Inspiroiduin pitämään blogia kun halusin jäsennellä tekemisiäni. Töihinsä saa terveellistä välimatkaa blogin kautta ja asiat näkee ikään kuin uudessa valossa suodatettuaan ne ensin julkisiksi nettiin. Blogin pitäminen on selkeästi parantanut itsetuntemustani niin valokuvaajana että henkilökohtaisellakin tasolla. Onpa blogi poikinut jonkun keikankin.

Kaikki kuvat viime vuoden kamarimusiikkiviikolta.

Tämän postauksen tarkoitus ei ollut harrastaa syvällistä pohdintaa, vaan lähinnä muistuttaa ihmisiä suuntaamaan taas Kaustiselle. Kamarimusiikkiviikon tunnelma on ihan omansa ja lämpimyydessään jotain täysin poikkeavaa.
Itselläni on suunnitelmissa osallistua huomenna perjantaina klo: 19.00 Kaarina-äitini ja Annika Myllärin Cabaret! -konserttiin sekä sen jälkeen salonkikonserttiin. Kuohujuoma kuulemma sisältyy lipun hintaan ja jalalla saa pistää koriasti.
Lauantaina olisi tarkoitus osallistua Nuotit nietoksessa -lastentapahtumaan. Musiikkia, lättyjä ja pulkkailua. Täydellistä.

Kamarimusiikkiviikon sivuille löytää täältä: http://www.kamarimusiikkiviikko.net/Kaustisen_Kamarimusiikkiviikko/Ohjelma.html

Kaustisella nähdään!

Höyhenet ja tulppaanit

...ja kirkasvalolamppu.

Kello käy

Muotoiluinstituutista valmistuminen on jo todella lähellä. Mutta niin on laskettu aikakin.
Eilen sain tietää, että lapsi ei voi olla kokopäivähoidossa jos äiti on äitiyslomalla, joten deadline koulun kanssa kiristyi kuukaudella. Tilanne on todella kummallinen, sillä jokainen supistus laittaa minut painamaan hommia entistä kovemmin. Lepäämiseen ei nyt ole aikaa, ja tämä kostautuu ikävänä kipuiluna.
Harmillista tässä kiirehtimisessä on myös se, että työn laadusta on pakko tinkiä. Esseet täytyy vain kirjoittaa alta pois ilman turhia tunteiluja.

Tällä hetkellä pakerran kuva ja teoria -kurssin parissa. Kurssi on hurjan mielenkiintoinen ja tekisi mieli paneutua sisältöön tarkemmin, mutta aika loppuu. Kello (se biologinen) tikittää.
En ole ennen liiemmin lukenut tieteellistä tekstiä, joten kahlaaminen on hidasta. Taide tieteenä on myös uusi näkökulma. Olen enemmän taidetunneihmisiä.

Yhden esseen sain kurottua kasaan aiheesta 1900-luku ja esittävyyden ja tulkinnan teoriat. Potkuna omalle takapuolelleni julkaisen kirjoituksen täällä. Harva sitä varmaankaan jaksaa lukea, mutta kannattaa yrittää. Voi vaikka oppia jotain.

1900-luku ja esittävyyden ja tulkinnan teoriat

Italialainen taidemaalari ja arkkitehti Giorgio Vasari (1511-1574) omaksui antiikista ajattelutavan, jossa taiteen kehitys tapahtui sykleittäin. Taiteella oli elämänkaari, joka koki seuraavat vaiheet: varhaisvaihe, kukoistuskausi, kypsyys, rappio ja kuolema. Tämä biologinen metafora säilyi taidehistoriallisessa ajattelussa aina 1900-luvun alkuun.

Syklinen malli korvautui Ranskan vallankumouksen jälkeen teologisella mallilla, jossa taiteen kehitykselle asetettiin lopullinen päämäärä. Prosessi oli taitelle epäedullinen. Symbolisen, klassisen ja romanttisen tyylivaiheen kautta etenevä, materiaan sidottu kuvataide menetti merkitystään sanataiteen eduksi.

1800-luvulla taiteen kehitystä alettiin selittää evoluutioteorian avulla. Lopullisen päämäärän tilalle tuli lineaarinen, eli jatkuvaa kehitystä painottava malli. Heinrich Wölfflin kehitti selitysmallin, jossa tyylikausien seuraamo näyttäytyi lainomaisena vastakkaisuusperiaatteen mukaisesti (viivatyyli ja maalauksellinen tyyli). Wölfflin näki tyylin muuttumisen välittömänä syynä havaintotavan muutoksen.

Kontekstualisoivan tutkimuksen klassikkona  pidetään Erwin Panofskyä (1892-1968). Panofsky lähti liikkeelle yksittäisestä taideteoksesta ja eteni tulkitsemaan kokonaisen aikakauden maailmankatsomuksellista perustaa. Panofsyn vaikutus taidehistorian tutkimukseen oli voimakkaimmillaan 1950- ja 1960-luvuilla, mutta ikonologiaan perustuvaa tutkimusta on tehty myöhemminkin.

Panofskyn tulkintamalli on kolmitasoinen: esi-ikonografista kuvausta seuraa ikonografinen analyysi ja näiden pohjalta tehdään tukimuksen varsinainen tavoite; ikonologinen tulkinta. Esi-ikonografisessa kuvauksessa tunnistetaan kuvan elementtejä arkisen käytännönkokemuksen kautta. Ikonografisessa analyysissa taas selvitetään aiheen sopimuksenvarainen merkitys kirjallisten ja kuvallisten esitystraditioiden tuntemuksen pohjalta. Kuvatyypin tunnistaminen ei kuitenkaan Panofskyn mielestä riitä tutkimustulokseksi, vaan olennaista on kuvan sisällön tulkinta. Tällä Panofsky tarkoittaa sen selvittämistä, miten teoksen syntyajankohdan katsomusjärjestelmät ja aattelliset virtaukset näkyvät teoksessa. Vasta tätä ikonologista tulkinnan tasoa Panofsky pitää varsinaisena tutkimuksena.

Panofsky halusi omalla tulkintamallillaan kritisoida formalistista taidehistorian traditiota, joka ei välittänyt muusta kuin taiteen esteettisestä funktiosta. Ikonologisella tulkintamallilla pyrittiin ylittämään formalistisen ajattelun voimakas muodon ja sisällön erottelu korostamalla merkityksen käsitettä ja puhumalla symbolisista muodoista.

Ikonologista tutkimusta voidaan kritisoida siitä,että siinä ei tehdä näkyviksi samaan aikakauteen ja kulttuuriin sisältyviä eroja tai ristiriitoja. Myöskin yksittäiset toimijat oletetaan sisäisesti yhtenäisiksi ja muuttumattomiksi. Taiteilijat nähdään rationaalisina persoonina, jotka noudattavat intentioitaan johdonmukaisesti ja menestyksellisesti.  Ilmaisullisia vaikeuksia ei myöskään nosteta esiin, ja siihen, miten tulkitsijan omat intressit ja kokemukset vaikuttavat merkityksen muodostamiseen, ei ikonologisessa tutkimuksessa oteta lainkaan kantaa.

1900-luvun alussa jatkuvasti muuttuva yhteiskunta pakotti etsimään selityksiä tälle muutokselle. Muutoksen selvittämiseen käytettiin oppiainerajoja rikkovia tutkimusmenetelmiä. Taiteen sosiaalihistorian klassikko Frederick Antal (1887-1954) korosti tieteiden välistä yhteistyötä, etenkin sosiaalihistorian merkitystä taiteen tutkimuksessa

Taiteen sosiaalihistoria on vielä varsin nuori tutkimusala. Yksi varhaisimmista sosiaalihistoriallisista taidehistorioitsijoista oli unkarilainen Arnold Hauser (1892-1978). Hän tutki taiteen tuotanto-olosuhteita ja käyttöä. Hauser kritisoi Wölfflinin käsitystä taiteesta muusta yhteiskunnasta irrallisena ilmiönä.

Taiteen arvon ongelma askarrutti aikoinaan myös Karl Marxia. Hän kummasteli, miksi antiikin Kreikan taide oli jatkuvasti arvossa, vaikka elinolosuhteet olivatkin täysin muuttuneet.

Marxilaisuuden mukaan taide on yhteiskunnan taloudellisten rakenteiden ja ideologian tuote. Tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen reaaliperustan, johon oikeudellinen, poliittinen ja kulttuurinen rakenne nojaavat. Tästä marxilaisesta teoriasta Hauser halusi erottautua. Vaikka Hauserin mukaan taide on sosiaalisesti määrittynyttä, hän myös tunnusti taiteen omalakisuuden. Tälllöin taiteella on myös vastaanottajasta riippumaton, esteettinen arvo, jota ei voida selittää vain sosiologisesti.

Vaikka kautta vuosisatojen on ollut keräilijöitä ja taiteentuntijoita, attribuointi nousi kansainvälisen tieteellisen keskustelun kohteeksi vasta 1870-luvulla, kun italialainen Giovanni Morelli (1816-1891) julkaisi artikkeleita taideteoksista. Morellin mielestä jokainen taiteilija toisti aina samalla tavalla tietyt muodot ja varjostukset. Tällaiset peruspiirteet taiteentuntijan ja tutkijan tuli opetella tuntemaan. Morelli kutsui menetelmäänsä kokeelliseksi, sillä siinä teoksen tarkan yksityiskohtien havainnoinnin jälkeen tutkimustuloksia verrattiin taiteilijan peruspiirteisiin. Tutkimustapa saattaa kuulostaa arkipäiväiseltä, mutta tällaista vertailevaa muotoanalyysiä ei taiteen tutkimuksessa oltu tunnustettu ennen Morellia.

1800-luvun lopulla itävaltalainen taidehistorioitsija Alois Riegl (1858-1905) erotteli haptiset, eli läheisyyteen ja tuntoaistiin perustuvat, ja optiset, eli etäisyyteen ja visuaaliseen vaikutelmaan perustuvat teokset. Rieglin mukaan tuntoaisti liittää meidät maailmaan  kun optinen vaikutelma syntyy valojen ja värien ei-esineellisessä todellisuudessa. Riegl analysoi muotoa ja tyyliä,  mutta omaksui Hegeliltä ”tulkitsevan katseen” ajatuksen. Sen mukaan aistihavainto ei ole olemassa sinällään, vasta mieli tekee havainnosta merkityksellisen. Riegl olikin ensimmäisiä taidehistorioitsijoita, joka kiinnitti huomiota katsojan rooliin. Kun Riegl tutki hollantilaisia ryhmämuotokuvia, hän korvasi haptinen-optinen vastaparin objektiivisella ja subjektiivisella. Silloin hän tutki, kuinka kuva joko kaipaa katsojan osallistumista katseellaan, tai sulkee katsojan kuvapinnan ulkopuolelle.

Taidehistorioitsija Ernst H. Gombrich etsi vuonna 1960 julkaistussa perusteoksessaan Art and Illusion vastausta kysymykseen, miksi todellisuutta on eri aikakausina kuvattu niin eri tavoin. Gombrich lähestyi taidetta hyvin tieteellisestä näkökulmasta ja piti taidetta jopa tieteen kaltaisena ongelmien ratkaisuprosessina. Gombrich nosti esiin havainnoinnin sopimuksenvaraisuuden. Hän uskoi, että todellisuus nähdään opitun kuvamaailman läpi; traditio edeltää taiteilijaa. Traditio tarjoaa esittämisen keinot, joita taiteilija omien havaintojensa pohjalta vertaa todellisuuteen.

Englantilainen Norman Bryson on arvostellut Gombrichin ajatusmallia. Brysonin mukaan havaintopsykologia on epähistoriallistanut katsojan ja maalauksen välisen suhteen. Hänen mukaansa visuaalinen kokemus ei ole yleisinhimillinen ja ajaton, eikä ole olemassa puhdasta, ”objektiivista” todellisuutta, johon kuvaskeemoja voisi verrata. Tapamme jäsentää todellisuutta on siis historiallisesti muuttuva kulttuurinen sopimus. Kuvan realismi olisi aina yhdistettävä aikaan, historialliseen tilanteeseen ja kuvassa näkyviin ja ei-näkyviin toimintoihin, kuten eleet, pukeutumissäännöt, lait ja tavat.

Roman Ingarden toi katsojan roolin taiteessa aivan uuteen valoon. Hänen mukaansa kuva tarjoaa tietyn rakenteen, johon katsoja reagoi, ja vasta tämä reaktio tuottaa taideteoksen. Taideteosta ei siis ole ennalta määritelty, vaan on osittain avoin. Tämä avoimuus taas sallii katsojan väliintulon.

Kuvan katsomista voidaan lähestyä myös psykoanalyyttisin keinoin. Tuolloin korostetaan erityisesti kulttuurin ja sukupuolen merkitystä havaintoprosessin kulussa.

Katseella on suuri valta. Sana ”katse” nostaa esiin katsojan subjektin, hänen visuaalisen nautintonsa, sekä tiedon ja vallankäytön ulottuvuuden.

1800-luvulla uskottiin puhtaan fysiologiseen psykologiaan pohjautuvaan teoriaan katsoa kuvaa. Tuolloin kuvaa tarkastellaan ”viattomalla silmällä”, eli suljetaan havaintotapahtumasta pois mielteiden, tunteiden ja tietojen vaikutukset. Tällöin katsoja keskittyiy havainnoimaan ainostaan visuaalisuutta, väriä ja muotoa. Näiden muoto-ominaisuuksien ajateltiin herättävän katsojassa puhtaan ”esteettisen tunteen”.

1900-luvulla formalistisen taidesuuntauksen ehtojen määrä tiukentui. 1910-luvulla taidekriitikot saattoivat puhua vain kuvan peruselementeistä, kuten pisteestä, viivasta, väristä tai valosta. Formalisteille oli tärkeää maalaustaiteen oman ominaislaadun puhtauden varjelu muiden taiteenlajien ominaisuuksien tartunnoilta. Maalaus ei esimerkiksi saanut sisältää mitään kirjallista ainesta, tarinaa tai teemaa. Näihin vaatimuksiin osasi abstraktismi vastata parhaiten.

1900-luvulla kiisteltiin siitä, voiko kuva todella olla puhtaan sisällötön ja itseriittoinen formalistisena itsenään. Viime vuosikymmeninä tämä modernismin haave on kuitenkin murskattu. Formalistiselle kuvalle sisällön antaa yleensä yleisö. Tom Wolfe on sanonut, että moderni taide on muuttunut pelkästään kirjalliseksi. Taideteokset toimivat oikeastaan vain kuvituksina teoreettisille teksteille. 

Valon voimalla

Nämä kuvat on otettu kirkasvalolampun loisteessa. Eihän tässä enää tarvitse edes salamaa!

Katseen rajat tulivat betoniseinänä vastaan tällä viikolla. Kuinka tahkoat läpi kirjan taidehistorian metodologiasta, kun missään ei ole tarpeeksi valoa ja lukiessasi nukahdat joka toisen (sivistys)sanan jälkeen, jota et ymmärrä? Ja joka toista sanaa et ymmärrä.
Vastaus löytyi kirkasvalolampusta. Lamppu päälle naks ja aivot kans. Tieteellinen teksti muuttui yhtäkkiä selkokieleksi ja esseitä alkoi syntyä. Suosittelen lämpimästi kirkasvalolamppua jokaiselle kaamosherkkikselle. Rumahan sellainen lamppu on kuin mikä ja saa kuulemma naamani veemäisen näköiseksi, mutta nämä ovat täysin toissijaisia seikkoja sen rinnalla, että opintopisteitä ropisee.
Rops, rops!

Complete me

Paljon onnea vaan

paljon onnea vaan

paljon onnea Ulla

paljon onnea vaan!

Huikean 26-vuotisen eloni kunniaksi hankin itselleni kaulurin. Sulkakaulurin. Muuta se ei lämmitä kuin mieltä, mutta monen villakaulurin edestä.

Kauluri on You Complete Me- merkkinen ja tottelee nimeä Villi Pohjola. Uusi rakas löytyi entisen kämppikseni ja luokkakaverini Noran kautta.
Nora pyörittää Naked- nimistä verkkokauppaa, mistä löytää taidetta, nuorta designia ja vintagea.

Hopi hopi tutustumaan Nakedin uniikkeihin aarteisiin!

Kyllä se tästä

Tein sen!

Hahaa! Nyt se on tehty! Teosanalyysi, joka olisi pitänyt palauttaa kuutisen vuotta sitten. En käyttänyt sen aktiiviseen tekemiseen suositusten mukaista kahta viikkoa, mutta eikö kuusi vuotta harrasta pohjatyötä olekin aika kunnioitettava määrä? 

Sen kunniaksi, tehdään tästäkin julkista.


Kuvan teoksesta löytää kun googlettaa esimerkiksi "Gustav Klimt, the Kiss".

SUUDELMA, GUSTAV KLIMT

         

 “Minulla ei ole sanomisen lahjaa, ei puhutun eikä kirjoitetun, ei varsinkaan silloin jos minun pitää sanoa jotain itsestäni tai työstäni… Sen joka haluaa tietää jotain minusta – taiteilijana, koska ainostaan se on merkityksellistä – täytyy katsoa tarkkaan taulujani ja pyrkiä löytämään niistä se, mitä olen ja mitä haluan tehdä.”

-Gustav Klimt

        

        

DESKRIPTIO

Suudelman on maalannut itävaltalainen symbolisti Gustav Klimt vuosina 1907-1909. Teos on öljymaalaus kankaalle kokoa180x180 cm. Maalauksessa on käytetty myös lehtikultaa.

Suudelma on toteutettu osin erittäin yksityiskohtaisesti kun                   taas kultainen tausta on maalattu vaapaammalla kädellä. Teoksessa olevien hahmojen ihoääriviivat on työstetty ikääkuin piirtäen selkeää viivaa. Valon suuntaa on Suudelmassa vaikea havaita. Tämä tekeekin maalauksesta hieman kaksiuloitteisen. Varjostuksia on käytetty hienovaraisesti vain pienissä kohdissa ihoa. Vastavärejä (punainen/vihreä ja violetti/keltainen) on käytetty kuvassa olevan naisen vaatetuksessa sekä alaosan kukkaisessa nurmessa. Kuvan pääasiallisen tunnelman värien osalta luo kuitenkin kultainen loisto ja kimmellys.

Suudelma esittää miestä ja naista. He ovat polvillaan kukkaniityllä. Mies pitää naisen kasvoista kiinni ja suutelee tätä. Naisen oikea käsi on kietoutunut miehen kaulan ympärille ja vasen käsi pitää miehen oikeasta kädestä kiinni, mutta hänen päänsä roikkuu ääriasennossa kasvot miehestä poispäin käännettynä. Naisen silmät ovat suljettuina ja ilme levollinen. Miehen kasvoja ei näy.

Tila jossa pariskunta on, on määrittelemättömissä. Heitä ei voi sijoittaa mihinkään aikaan eikä paikkaan.

Kukkaniitty jolle mies ja nainen on sijoitettu  loppuu naisen jalkojen kohdalla ja muuttuu jyrkänteeksi. Naisen varpaat ovat jo jyrkänteen ulkopuolella.

Vaatteet ovat pelkkä muoto joissa on miehen kohdalla koristeena palkkeja ja naisen kohdalla ympyröitä ja soikioita. Vaatteet jatkuvat miehen ja naisen päiden ympärille kuin kultaisena sädekehänä.

Tausta on kultainen epätila.

Pariskunta on sijoitettu maalauksen keskelle.

Teos sijaitsee nykyään Österreichische Galeriessa, Wienissä.

NAINEN HEITTÄYTYJÄNÄ

Gustav Klimtin Suudelma kuvaa kauniisti sitä hetkeä kun tunne vie mukanansa. Mies on kuvassa selkeästi vahvempi osapuoli, se joka vie tapahtumaa eteenpäin. Nainen taas on heittäytynyt, antautunut täysin tunteen vietäväksi.

Miehen kasvoja ei näy, joten hän jää tuntemattomaksi. Mies on suurempi, selkeästi voimakkaampi ja tummempi kuin nainen. Mies pitelee naisen päätä käsissään ja suutelee naista. Ote näyttää tiukalta, kuin nainen ei pääsisi miehen käsistä pois vaikka haluaisi. Mies keskittyy selkeästi enemmän toimintaan kuin tunteeseen. Ainakaan tunne ei välity katsojalle. Miehen asentoa voisi kuvailla jopa jähmeäksi.

Naisen elekieli on vastakohta miehen elekielelle. Jokaisesta nivelestä löytyy kulma; rakkauden tunne kipristää sormet ja varpaatkin kippuralle. Olkapää on kohotettu, ikäänkuin nainen pääsisi niin lähemmäksi miestä. Samalla ´nainen näyttää äärimmäisen rentoutuneelta; pää roikkuu miehen käsissä vailla kontrollia. Naisen kasvot ovat katsojaan pain, jolloin naisen tunne on vieläkin julkisempi. Posket punottavat, silmät ovat suljettuina ja ilme on levollinen. Naisen on selkeästi hyvä olla miehen syleilyssä.

Kuitenkin, kuvaa katsoessa herää kysymys; entä jos naisen elekieli viestiikin päinvastaista? Jos hän haluisikin paeta paikalta, mutta miehen voimakas ote tekeekin sen mahdottomaksi? Jos poispäin käännetty pää ja jännitetyt jäsenet kuvastavatkin torjumista?

Naisen tunteiden tulkinta on siis moniuloitteista, kuten oikeassakin elämässä. Nainen voi antaa ristiriitaisia viestejä tunteistaan ja haluistaan ja toimintaan keskittyvä mies yrittää pitää ohjat käsissään, selvitä naisen selittämättömistä kerroksista.

Miehen ja naisen erot näkyvät myös vaatetuksen symboleista. Vaikka vaate on vain yksi muoto joka ympäröi pariskunnan, on vaatteen koristelu erilainen miehen ja naisen kohdalla.

Miehen vaatteessa on selkeitä suorakaiteen muotoisia palkkeja; mustia, harmaita, ja hieman valkoisia ja kultaisia. Palkkeja voisi pitää eräänlaisina fallossymboleina. 

Naisen vaatetuksessa taas on soikiota, ympyröitä ja kukkia. Koristelu on rönsyilevämpää kuin miehellä. Värit symboleihin tulevat osaksi maalauksen alaosan kukista. Naisen vaatteesta lähtee myös versoja, joissa on pieniä kultaisia kolmioita. Symboleita, jotka löytyvät naisen vaatetuksesta voisi pitää fallossymbolin vastineina, naisen hedelmällisyyden symboleina. Versoissa esiintyvä kolmio on selkeä symboli naiseudelle. Näin naiseus ikäänkuin huokuu maalauksen naisesta. 

Naiseus sitoo naisen kiinni maahan.

Maalauksessa naisen puolella oleva jyrkänne tuo teokseen oman jännityksensä. Tunnelma olisi varmasti toisenlainen, jos maa olisi tasainen. Merkityksellistä on se, että jyrkänne on nimenomaan naisen puolella. Nainen on häilyvä ja tunteikas, varpaat jo tasaisen maan tuolla puolen. Onko nainen lopulta putoamassa? Pettääkö maa hänen altaan? Niin voi käydä jos hän heittäytyy tunteeseen kokonaan.

Mutta mihin nainen putoaisi? Oikeastaan en usko että voisi puhua edes putoamisesta. Luultavasti nainen jäisi leijumaan tuohon kultaiseen epätilaan.

Mitäköhän tuolloin tapahtuisi miehelle? Maa on hänen puolellaan tasaista. Miehen jalkoja ei näy, joten ehkäpä ne ovat juurtuneet maahan. Mies ei myöskään paljasta katsojalle henkilöllisyyttään, joten hän ei luultavasti laita itseään likoon naisen lailla. Ottaen huomioon myös miehen jähmeän elekielen, mies saattaisi lopulta jäädä tukevasti maan pinnalle naisen heittäydyttyä.

Onko mies siis vain perinteinen hurmuri, naistenmies joka käyttää hyväkseen naisen selkästi herkkää ja haurasta olemusta?

NAISEN ALLEGORIA

Gustav Klimt ei peitellyt rakkauttaan naisiin ja naishahmojen maalaamiseen. Naisen hedelmällisyys ja kauneus merkitsi Klimtille paljon. Hän koki naisen monimuotoisuuden hyvin inspiroivana. Naisen kautta hän käsitteli elämää ja kuolemaa, toivoa ja epätoivoa.

Naiset olivat Klimtille lumoavia ihanneolentoja, lempeitä äitejä, mutta myös vaarallisia saalistajia. 

Klimtin aikalaiset ihmettelivät, kuinka karskin oloinen mies kykeni kuvaamaan niin herkästi naisellista sensuaalisuutta. Maalausten pehmeä eroottisuus oli myös naisten mieleen. Klimtillä oli harvinainen kyky kuvata naiset sellaisina, kuin naiset haluavat itsensä nähdä; hyvin luonnollisina, mutta silti lumoavan kauniina.  

Niissä harvoissa maalauksissaan joissa esiintyi mieshahmo, Klimt esitti miehen yleensä kasvottomana ja suorana, aivan kuten Suudelmassakin.

Omakuvaa Klimt ei koskaan tehnyt, sillä hän ei pitänyt itseään kiinnostavana. Johtuiko tämä siitä, että hän itse oli mies, sitä ei tiedetä.

AVANTGARDISMIN LIPUNKANTAJA

Klimt tuli aikanaan Wienissä tunnetuksi perinteikkään ja ”virallisen” maalaustaiteen tulkitsijana. Hänen tekniset kykynsä olivat omaa luokkaansa, mutta tyyli oli epäkiinnostava ja sovinnainen. 1890-luvun alussa Klimt alkoi löytää omaa henkilökohtaista muotokieltään. Hän sai vaikutteita impressionismista, jugendista ja itämaisesta taiteesta.

Kypsän kautensa teoksissa Klimt sulatti omaksumansa vaikutteet täysin uudeksi, omaperäiseksi tyyliksi. Suudelmassa näkyy kaikki omaksutut tyylilajit; luonnonmukaiset kasvot, mutta ylenpalttisesti koristellut pinnat.

MESTARITEOS

Toisin kuin monet muut Klimtin teokset, Suudelma sai heti valmistuttuaan ansaitsemansa arvostuksen. Maalaus tunnustettiin oitis mestariteokseksi ja Itävallan hallitus hankki sen omistukseensa.

Useita Klimtin töitä arvosteltiin kaksimielisiksi, mutta Suudelmaa ei, vaikka eroottinen lataus on maalauksessa käsinkoskelteltavissa.

Suudelman suosio voi johtua siitä, että se on hyvin tunteikas ja herättää katsojassa voimakasta positiivista väreilyä. Piilotettu eroottisuus voi toimia myös suosion lähteenä. Mestariteos usein kadottaa suuren yleisön suosion, jos sitä on nolostuttava katsoa. Liika suoruus ja alastomuus voi olla monelle katsojalle kynnys, jonka yli ei pääse tulkitsemaan teosta syvällisemmin. Suudelman kanssa tätä ongelmaa ei synny.

Voimamies

Mies marginaalista päätyi minun kuvaamanani Keskipohjanmaa-lehden pääkuvaan ja viikonvaihdesivuille avaamaan ideologiaansa. Tai lehtensä ideologiaa.
Mies marginaalista on nimeltään Kimmo Jylhämö ja hän on Voima-lehden päätoimittaja. Alla olevasta jutusta voi lukea lisää ja paljon.

Voimamies

Lattialle on läikkynyt muutakin kuin kahvia. Sen tietää kengänpohjista kuuluvasta, tahmeasti ritisevästä äänestä.
Elämme aikaa ennen joulua. Voiman toimituksessa Helsingin Sörnäisissä, Hämeentien mutkassa, on juuri vietetty pikkujouluja. Kuusi on heitetty jo pihalle.
Harventuneista neulasista voi päätellä, että suuri osa Voiman yli kahdestasadasta avustajasta on käynyt paikalla.
41-vuotias perheenisä, päätoimittaja Kimmo Jylhämö on toimituksessa poikkeuksellisesti sunnuntaina. Se on vastoin hänen ”tässä asiassa konservatiivisia” periaatteitaan.
– Oli pakko tulla hakemaan auto. Vaikka lehti on elämäntapa, on työajoista pidettävä kiinni. Nuorempana ihannoin sitä, että kaikki aika on työtä toimittajalle tai tutkijalle, mutta mielenterveyden kannalta sellainen ei ole terveellistä.

Mielenterveys tosiaan. Rivitoimittaja vastaa omista jutuistaan, mutta päätoimittaja kantaa niskassaan jokaisen kirjoituksen herättämät tunteet.
Kun lukija tarttuu puhelimeen, on kiitos harvoin ensimmäisenä mielessä. Päänupin pitää kestää.
Mainosrahoitteinen Voima on kapitalismikriittinen ja vähemmistöjen asialla oleva ilmaisjakelulehti, jonka maailmantuskaista sanomaa joko rakastetaan tai vihataan. Palautteen määrää voi vain arvailla.
– Aika vähän saan vihaviestiä. Natsit ovat muutaman kerran soitelleet. Vihamielisimmin suhtaudutaan naispuolisiin toimittajiin. Jotain sovinismia on taustalla, Jylhämö sanoo.
Yli kymmenenvuotiaan Voiman painosmäärä on noin 70 000 kappaletta. Lukijat, joita on noin 90 000, on helppo yleistää kulttuuri- ja koulutushakuisiksi cityvihreiksi.
Voiman voi poimia kainaloonsa, jos asuu kaupungissa ja liikkuu julkisilla.
Gospelbändi jämähtää hengellisiin tapahtumiin, vaikka todellinen työsarka olisi maallistuneissa kapakoissa. Vähän vastaava juttu Voimalla. Puolet lehdistä menee kolmiolle Helsinki–Tampere–Turku.
Päästääkö lehti itsensä liian helpolla levittäessään vastakulttuurisanomaansa niin sanotusti valmiille yleisölle?
– Ongelma on siinä, että meillä ei ole myytävää versiota, joka näkyisi lehtihyllyissä. Luulimme aiemmin, että Voimaa lukevat opiskelijat ja köyhät, prekariaatti, mutta lukijatutkimusten mukaan yli kolmekymmentä prosenttia tavoittamistamme ihmisistä tienaa yli 40 000 euroa vuodessa. Toistaiseksi auto- ja asuntoilmoittelijat ovat jättäneet meidät kuitenkin väliin.

Voima kääntää mainosrahoitteisen lehden idean päälaelleen. Se on kuin hevosvaunut, joita vetää kapitalismi – ja me kyydissä olijat heittelemme sitä tomaateilla.
Sanat ovat kahden vuoden takaisesta Vihreän Langan jutusta, jossa Voima Kustannus Oy:n perustajiin kuuluva ja sen toimitusjohtajana toimiva Tuomas Rantanen kärjisti, että ilmaislehdenkin lukijat maksavat kovan hinnan lukemistaan artikkeleista: he altistuvat mainoksille.
Voima kyseenalaistaa kaupallisiin tarkoituksiin luodut mielikuvat vastamainoksillaan. Kyseenalaistettujen listalle on päässyt muun muassa Stora Enson viherpesukampanja: Foolaenso – we help save the Brazilian koalas.
– Vastamainoksissammekin on ongelmallinen puoli. Vaikka irvaillaan, voi brändi saada julkisuutta, sanoo Jylhämö.
Tätä rataa: Vahva ja kesyttämätön Karju. Uusi perhekoko, huku ämpäriin (Karhu), Buhuu! Viimeiset päivät, sista dagar. Itku pitkästä ilosta – Stockcrash (Stockmann), Sademetsä, lähtee kuin palmun alta. Green die sell, täysin puhdasta ahneutta – Nest Spoil (Neste Oil).
Kuinka monta jättiläistä tai potentiaalista mainostajaa Voima on suututtanut?
– Ainakin Volvon ja Nokian. Nokialta tuli pelottelukirjekin. Sampo Pankista teimme ensin vastamainoksen, mutta myöhemmin he ostivat omaa mainostilaa. Vähän sama tapaus erään matkatoimiston kanssa. Ensin he eivät pitäneet tavastamme tehdä journalismia. Muutaman kuukauden kuluttua he muuttivat mielensä.

Jylhämö ei pidä sanasta vaihtoehtomedia. Lukijoita on jo niin paljon. Mieluummin hän puhuisi täydentävästä mediasta.
– Olemme siinä mielessä jotain Magneettimediaa tylsempi vaihtoehto, että arvomme ovat perinteisessä journalismissa. Faktat tarkistetaan, emme fuulaa. Joissakin Magneetin jutuissa on järkeä, mutta osa sisällöstä vetää pohjan kaikelta.
Jylhämö myöntää, että toimitukselle on hirveän työlästä lähteä selvittelemään ulkopuolisten tekemiä juttuja. Voiman historian aikana kaksi avustajaa on jäänyt kiinni tekaistusta jutusta.
– Lähtökohtamme on erilainen kuin journalismissa yleensä. Meille on hyvä, jos kirjoittaja seuraa asiaansa ruohonjuuritasolta, on siinä sisällä. Jutuissamme myös ilmoitetaan, mistä perspektiivistä asiaa on käsitelty. Se on eräänlaista subjektiivista objektiivisuutta, joka avaa tekstin kritiikille. Tärkeimmät juttumme tulevat talon ulkopuolelta.
Verkkolehti Fifiä ja Voimaa julkaisevan Voima Kustannus Oy:n liikevaihto on noin 600 000 euroa. Palkkalistoilla on yhdeksän ihmistä. Avustajia on satoja.
Jylhämön haastattelua edeltävänä iltana törmään muun muassa Imageen ja Nyt-liitteeseen kirjoittavaan freelanceriin. Hän haluaa tietää, miksi orjatyövoimaa vastustava lehti maksaa avustajilleen huonosti.
Palkkiot ovat ”maakuntalehtitasoa”, sanoo Jylhämö.
– Juttupalkkiot ovat 50–400 euroa, kuvasta viisikymmentä. Kaikki jäljelle jäävä menee lehden kehittämiseen. Jutut vaativat paljon editointia, sillä kirjoituksia tilataan paljon aktivisteilta ja tutkijoilta. Joskus olen nihilistisesti ajatellut, olisiko parempi, jos meitä ei olisi. Tajuaisivatko ihmiset sitten vaatia päälehdiltään enemmän?
Tilaajia Voimalla on vain noin puolitoistatuhatta. Tilausmaksujen arvonlisäveron nostaminen saa Jylhämöltä silti tylyn tuomion.
– Nyt oli ehkä kreisein hetki horjuttaa luottamusta hyvin toimivaan lukijainstituutioon. Eliitistä en ole huolestunut, mutta mitä syvällinen lukeminen tarkoittaa koko kansalle? Iltapäivälehdet eivät riitä, eikä netti, jos ei ole päämääriä ja taitoja penkoa asioita. Huono-osaisten osuus kasvaa.

Voima Kustannuksen osakkaina ovat Suomen Rauhanpuolustajat, Rosebud Books Oy, Luonto-Liitto, Maan ystävät sekä Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori, entinen toimittaja Heikki Hiilamo.
Jylhämö ei ollut mukana sillä Viron-risteilyllä kesällä vuonna 1999, kun lehti ideoitiin aluilleen.
– Lehti perustettiin rauhanliikkeen ja uuden aktivistiporukan ympärille. Pienistä ja pienten piirien kulttuurilehdistä tähdättiin kohti Nyt-liitteen suuntaista, mainosrahoitteista isoa lehteä. Tavoitteena oli alusta asti toimia yhteiskunnan tavoilla, emme ole anoneet polvillamme tukea valtiolta. Yhdenkään liikkeen asiaa ei lähdetty ajamaan, sanoo Jylhämö.
Hän on työskennellyt Voiman päätoimittajana vuodesta 2004. ”Perustasoltaan” Jylhämö pitää suomalaista ja pohjoismaista journalismia korkeatasoisempana kuin missään muualla.
– Asioista aiempaa kriittisemmin kirjoittavalle lehdelle oli silti selvä tilaus.
Yksi asia on kuitenkin rempallaan. Jylhämön mukaan EU-journalismin taso on alkanut parantua vasta tänä vuonna.
– Haasteet tavallaan ymmärtää, kun on 27 maata, jotka eivät ole tiukassa yhteydessä kansoihinsa, päättämässä yhteisistä asioista. Niiden ympärillä ovat lobbausjärjestöt, kansalaisjärjestöt ja byrokratia, jotka ikään kuin viestivät keskenään. EU:n valta nousee, mutta journalistien määrä laskee. Ainoat lehdet, jotka seuraavat tiiviisti asioita, ovat Financial Times ja The Economist, mutta nekin ovat sitoutuneet tietynlaisen talouspoliittisen eliitin etujen ajamiseen. Komission omat julkaisut taas ovat naurettavaa propagandaa. EU:n ongelma on siinä, että siltä puuttuu niin sanotusti kansalta saatu oikeutus.

”Voima on vaaraksi vain umpimielisille”, nauraa Jylhämö. Hänen yksi peruslähtökohtansa on vaatimattomasti muuttaa maailmaa.
– Haemme peruskahvoja ja kulmia. Totta kai kärjistetään ja yksinkertaistetaan, mutta kyllä monimutkaisiin asioihin pitää hakea selkeitä näkemyksiä. Esimerkiksi kuntauudistukseen ja palveluiden yksityistämiseen en usko lainkaan. Ei ole yhtään maata, jossa sellainen olisi tuottanut selkeästi säästöjä.
Voiman merkittävimpiin uutisvoittoihin kuuluu Nokia Siemens Networksin Iranin-kauppojen nostaminen julkisuuteen. NSN joutui myöntämään, että sen myymää teknologiaa oli käytetty toisinajattelijoiden jahtaamiseen.
”Vaietuista jutuista” Jylhämö muistelee mielellään myös Säteilyturvakeskuksen Chile-seikkailuja.
– Kerroimme, kuinka STUK oli lobbaamassa ydinvoimaa Chileen, maahan, jossa on maanjäristyksiä ja vulkaanista toimintaa.
Ydinvoima on Suomessa ”kummallisessa suojeluksessa”.
– Valtalehdistö on miltei poikkeuksetta ydinvoimamyönteistä. En tajua, miksi keskustaministerit kusivat päin maaseutua, vaikka maaseudulla olisi energiapotentiaalia esimerkiksi tuulivoiman ja biojätteiden puolella.
Rankkojen ja raskassoutuisten teemojen kanssa on jaksettava elää. Voiman lääkkeenä on huumori. Se näkyy ulkoasussa ja kuvituksessa, mikä on kaukana paatoksellisesta sormenheristelystä.
Vuoden toiseksi viimeisen numeron kannessa on ”puita halaileva kommarihomo”. Voiman tilalla lukee Voivoi.
– Perustuska on se, joka saa pohtimaan. Eihän kaikki maailmassa ihan nappiin mene, mutta tässä työssä on oltava vahva kyky siirtyä asiasta toiseen. Jos jää pohtimaan, vievät asiat mukanaan. On minua politiikkaankin kysytty, mutta toistaiseksi sopivaa puoluetta ei ole löytynyt.

Ihmisten tavat ajatella ja katsoa maailmaa voi jakaa eräänlaisiin asennepaketteihin. Paketit ovat sitä ennalta-arvattavampia ja kovaäänisempiä, mitä lähemmäksi äärilaitoja ne sijoittuvat.
Ydinvoimamyönteisyys sekä eettisen ja ympäristöystävällisen ruokavalion väheksyminen ja äärimmilleen vietynä ihmisten yhdenvertaisuuden kyseenalaistaminen, muukalaispelko ja puhdas rasismi löytyvät usein samasta paketista.
Toisella laidalla voi törmätä vaikka siihen puita halailevaan kommarihomoon, kärjistettyyn stereotyyppiin, joka ei äänestä kokoomusta ja joka lukee Voimaa.
– Saan palautetta sellaisiltakin, jotka eivät seuraa lehteämme. Vaikka näkemyksiämme ei allekirjoitettaisikaan, voi erilainen lähestymistapamme saada kiitosta tyyliin ”ai tällaistakin tehdään”.
Jylhämön mukaan ihmiset jakautuvat melko tasan kahtia.
– Toiset vain hakeutuvat kohti standardia ja vallalla olevaa. Muutosvastaisille uusi ei edusta sitä turvallista, mikä on juntattu perustajuntaan. Mutta ollaksemme maa, jossa on käyty verinen sisällissota, elämme rauhaisasti.
Voiman voi ilman muuta niputtaa vasemmalle, vaikka Jylhämö ilmoittaakin, ettei hän henkilökohtaisesti istu perinteiseen vasemmistolaiseen ”pirtaan”. Hän muun muassa asuu ”porvaritalossa” Nurmijärvellä, yhdessä pääkaupunkiseudun kehyskunnista.
– Vasemmistolaisuudessa on perinne, että asioita katsotaan alhaalta ylös. Tehtävämme ei ole parantaa niiden oloja, joilla menee jo valmiiksi hyvin, vaan tasapainottaa tilannetta. Oikeistolainen tapa tehdä hyväntekeväisyyttä taas on sellainen, jossa rikas määrää, mitä varoilla tehdään. Kun peruskysymyksiin mennään, me olemme pienen ihmisen puolella.

Tampereelta kotoisin oleva Jylhämö on opiskellut filosofiaa ja tiedotusoppia. Väitöskirjan hän sai melkein valmiiksi, kunnes tuli halu päästä pois yliopistomaailmasta.
– Ärsyttävintä nykyisessä duunissani on, että aikaa omien juttujen kirjoittamiselle jää liian vähän. Pyrinkin käyttämään puhelinta mahdollisimman vähän.
Jylhämö uskoo, että Voima on tulevaisuudessakin se ritisevä ja tahmea läikkä lattialla, joka hidastaa isokenkäisten kulkua ja kääntää katseen sinne, mistä heikoimmat eivät yksin saisi asioitaan päivänvaloon.
– On meitä yritetty ostaa, mutta emme ole halunneet muuttaa tapaamme toimia. Eikä tästä valtavaa taloudellista korvausta odoteta missään vaiheessa.

Jouni Nikula, teksti
Ulla Nikula, kuva

Jestas

Äitini soitti uudenvuoden aattoaamuna ja onnitteli. Nimeni ja tekoni olivat päässeet Keskipohjanmaa-lehden kulttuurin vuosikatsaukseen.

Siellä minä samalla sivulla Anu Komsin kanssa. Jestas.

Toukokuun kohdalla kerrotaan kuinka "Valokuvaaja Ulla Nikula sovelsi voimauttavan valokuvan menetelmää itseensä ja teki kauniin kirjan Kolmesataa kuukautta."


Kun luin vuosikatsausta itsekseni, löysin nimeni toisen kerran lokakuun kohdalta. Jestas. Tätä äitikään ei ollut huomannut.

Jestas.

Leena Nygårdilta näyttäisi unohtuneen rivinvaihto aihetta vaihtaessa, mutta siellä se nimeni kuitenkin piilossa on. "Ulla Nikula veti Kokkolanseudun opistossa voimauttavan valokuvauksen kurssin ja näyttely oli koskettava."

Eipä tuo mitään. Jatketaan kultturitekojen parissa myös tänäkin vuonna.