Vielä kerran voimauttavasta -Keparin juttu

Jos jollain on jäänyt lukematta Keskipohjanmaan juttu Voimauttavan omakuvan kurssista ja näyttelystä, niin jutun voi lukea tuosta alta. Var så goda!

Terapeuttista valokuvaa

Tiina Ruotsala
KOKKOLA (KP)

Voimauttava valokuva on tullut jäädäkseen eikä ihme. Joka kerta kyseistä kuvauksen lajia nähdessäni jaksan hämmästyä yhä uudestaan siitä kauneuden voimasta, mitä kameran käyttäjät loihtivat vedoksilleen – vaatimattomilla pokkarikameroillakin. Voimauttava valokuvaus ei keskity tekniikkaan vaan sisältöön; se opettaa, auttaa ja tukee hyväksymään myös kuvaajan itsensä ja ne elämänpolut, jotka kukin taivaltaa.

Kokkolalainen valokuvaaja Ulla Nikula teki opinnäytetyönään Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutissa valokuvakirjan voimauttavasta valokuvasta kuvaajan itsensä kohdalla. Syksyn aikana hän veti Kokkolan seudun opistossa kurssin, jossa lähdettiin liikkeelle Nikulan oman kokemuksen kautta. Nikula koki opinnäytetyössään kuvauksen itseterapiaksi. Hän sai annettua itselleen lempeyttä ja armoa. Kuvien ote ei ole realistinen, mutta tavoitteena on rehellinen heijastus omasta itsestä.
Kurssille osallistui kymmenen naista ja heti aluksi sovittiin, että hyvinkin henkilökohtaiset tarinat jäävät kurssilaisten tietoon. Omista kokemuksistaan voi toki vapaasti kertoa, mutta ei muiden. Kokkolan opiston rappukäytävässä ja tasanteilla on nyt esillä näitä valokuvia, jotka kertovat enemmän tai vähemmän suoraan kuvaajien omasta elämästä. Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttely on esillä tämän kuun loppuun.
Kolme kurssilaista Mari Kettunen, Alina Kentala ja Aliisa Vaittinen, esittelivät omia töitään toimittajalle torstaiaamuna, illalla oli tiedossa avajaiset oman porukan kesken.
– Juhlimme ja menemme yhdessä syömään, kiteyttää Ulla Nikula ja on enemmän kuin tyytyväinen kurssiin.
–  Kurssilaiset heittäytyivät aidosti aiheeseen. terapeuttistahan tästä tuli, olemme nauraneet ja itkeneet paljon yhdessä.
Tyytyväisiä ovat kurssilaisetkin, jotka toivovat vilpittömästi syksyn sessiolle jatkoa.
– Vähän on vihreää valoa näytetty, paljastaa Nikula.

Jokaiselle näistä kolmesta kurssilaisesta voimauttava valokuva ja erityisesti tämän ilmiön Suomessa aloittanut Maailman kaunein tyttö -projekti kirjoineen ja näyttelyineen oli tuttu. Kolmikosta on hienoa, että Kokkolassakin järjestettiin tällainen kurssi, jossa valokuvaus sai aivan uuden ulottuvuuden.
Kun naiset esittelevät omat kuvasarjansa, konkretisoituu kaikki edellä kerrottu. Kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja jokainen on asettanut ne pelkäämättä esille, jokaisen Hagströmin kulmassa vierailevan silmien alle tarkasteltavaksi.
Mari Kettunen käsittelee kuuden kuvan Taistelun arvoinen -sarjalla oman veljensä itsemurhaa.
– Veljeni kuoli kesällä 2010. Kun aloitin kurssin, tarkoitukseni ei ollut käsitellä juuri tätä aihetta, mutta ehkä se kuitenkin oli alitajunnassa ja aloittaessani kuvauksen, puski esiin, Kettunen pohtii.
Kuuden kuvan sarjassa suruprosessia käsitellään Valkohiekoilla otettujen kuvien avulla. Vain yksi surukuva, on otettu Kettusen kotona.
– Siinä on koko prosessi, hän sanoo. Loppukuvassa metsästä tullut vesi on syövyttänyt väylän mereen.
– Suru on huuhtonut uuden väylän mereen.
Alina Kentalan kuvissa käsitellään arkea, joka usein on synkkää ja yksitoikkoista. Kuvia on vain kaksi, joista toisessa Kentala on noussut tiskipöydälle, ainakin jaloista päätellen.
– Ei aina ole pakko kulkea jalat maassa, hän sanoo ja saa katsojan hyvälle tuulelle. Tuollainen sopisi omaankin keittiöön. Toisessa kuvassa Kentalan vartaloon osuu kylmää valoa, mutta sisäinen lämpö hehkuu naisesta lempeän oranssina.
– Tässä olen käyttänyt sivusta sarastusvaloa, jolla olen saanut kylmän sävyn.
Tärkeää on ollut, että tällä kurssilla kuvaajat ovat itse kuvanneet itseään eli kamera on nostettu tasolle tai jalustalle.
– Joissakin kuvissa kuvan ottaja on ollut esimerkiksi oma aviomies, ja se näkyy heti. Kuvattavat eivät ole niin luonnollisia, tietää Ulla Nikula.
Aliisa Vaittisen työ on nimeltään Hiljennetyt äänet.
– Elämäni on ollut näkymätöntä, olen hiljentänyt itsessäni tiettyjä puolia. Ne eivät ole olleet esillä muille eivätkä itsellenikään. Tämän kurssin aikana olen nähnyt itsestäni kipeitäkin puolia, kokemus on ollut todella voimauttava.
Vaittinen on tehnyt kaikki kuvat aivan itse, alusta loppuun saakka.
– Valta on ollut minulla itselläni, hän hymyilee.
Näyttelytilat eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta toisaalta valokuvat saavat kyllä mahdollisimman suuren yleisömäärän elleivät kaikki talossa vierailijat satu käyttämään hissiä

Voimauttava omakuva -kurssipäiväkirja

PERJANTAI 16.9.2011

Yksitoista naista valuu hiljalleen luokkahuoneeseen. Kukaan ei tiedä mistä on kyse, mitä tuleman pitää. Enkä tiedä minäkään. Tiedän vain sen, että kurssi muokkautuu kurssilaisten itsensä mukaan.

Aloitan kertomalla, että en ole ennen opettanut voimauttavaa valokuvausta ja jos homma ei lähde kulkemaan, voimme muuttaa kurssin musiikki- tai tanssikurssiksi. Niistä minulla on enemmän kokemusta.  

Otan tilanteen taas haltuun kertomalla, mistä voimauttavassa omakuvauksessa on kyse ja mitkä ovat kurssin tavoitteet.

Näytän oppilaille kuvia muun muassa Elina Brotherukselta. Kerron heille myös omista töistäni ja kokemuksistani.

Kun tulee kurssilaisten vuoro esittäytyä, käy ilmi, että suuri heistä osa ei ole ennen kuvannut. Tämä on mielestäni hieno asia. Heillä ei ole siis ennakkokäsityksiä siitä miten kuva pitäisi rakentaa, vaan he voivat heittäytyä aiheeseen rennosti, ilman paineita.

LAUANTAI 17.9.2011

Aloitimme aamun kirjoitustehtävällä. Annoin kurssilaisille kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa elämäntarinansa. Tyylillä ei ollut väliä. 

Kun tarinat oli kirjoitettu, pyysin heitä alleviivaamaan ensimmäisen lauseen, kolmannen lauseen, viidennen lauseen ja niin edelleen, kunnes lauseita oli kuusi kappaletta. Sitten pyysin heitä kuvaamaan kuusi kuvaa näiden alleviivattujen lauseiden pohjalta. 

Ajatuksena oli se, että he antavat itse itselleen tehtävänannon. Tuolloin lopputulos voi olla paljon henkilökohtaisempi, kuin silloin, jos minä olisin antanut heille jonkin tietyn aiheen. Uskon yleensäkin kirjoittamisen voimaan. Kirjoittaminen avaa mielen lukkoja. Jos sinulla on konkreettinen lause tai ajatus tukena, on kuvan rakentaminen huomattavasti helpompaa, kuin pelkkien abstraktien mielikuvien pinnalta ponnistettaessa.

Ennen kuin kurssilaiset lähtivät kuvaamaan, viritin heidän mielensä oikealle taajuudelle ja luin heille seuraavan runon ”Maailman ihanin tyttö” -kirjasta.

”Entä jos katsoisit minua aivan hiljaa, 

  keskittyen. 

  Näkisitkö minut arkesi seasta? 

  Näkisitkö sen mitä en sano?

  Näkisitkö sävyjä siitä mitä haluan olla?

  Tartu niihin, älä usko siihen, 

  millainen luulet minun olevan.

  Tarvitsen siipeni.

  Unelmat värjäävät minut sisältä.

  Katso minua lempeästi ja auta tulemaan 

  niiden kaltaisiksi.

  Usko puolestani silloin, kun maailmani on 

  samea ja raskas.

  Tahdon, että olemassaoloni tekee sinut

  onnelliseksi.

  Sinun ilosi keventää minua.”

Tämän kuultuaan he lähtivät luokkahuoneesta hymyillen.

SUNNUNTAI 18.9.2011

Tämä päivä oli monelle mullistava. Aloimme käydä kuvia läpi verkkaiseen tahtiin ja keskittyen. Kurssilaiset kertoivat lauseet kuvien pohjalta. Sitten he kertoivat enemmänkin. Moni kertoi kaiken. Lupasimme, että kaikki mitä kurssilla puhutaan, pysyy luokkahuoneessa. Tämä lisäsi luottamusta ja suojaavat kuoret rikkoutuivat nopeasti. 

Oli käsittämättömän hienoa huomata millaisessa lämpöisessä empatia-aallokossa saimme kellua. Kaikki kurssilaiset olivat samalla viivalla. Tämä helpotti avautumista ja samaistumista.

Jos kirjoittaminen avasi lukot kuvaamisen suhteen, niin kuvien katseleminen yhdessä teki saman puhumisen suhteen. Ja puhuminen; itsensä, kokemustensa ja tunteidensa ääneen pohtiminen kasvattaa itsetuntemusta. 

Tunteet olivat pinnassa koko aamupäivän. Itkimme ja nauroimme vuorotellen. Opimme tuntemaan toisemme uskomattoman nopesti. Ja opimme tuntemaan toisistamme sellaisia asioita, joita monikaan ei näistä naisista tiedä.

Kun lähdimme kotiin moni sanoi, että olo on ihmeen kevyt. 

Minulla oli sellainen olo, että nyt tehdään hyviä asioita. 

Tärkeitä asioita

PERJANTAI 23.9.2011

Perjantaina jatkoimme siitä, mihin olimme edellisenä sunnuntaina jääneet. Koska saatoimme helposti viettää yhden kuvan äärellä puolikin tuntia, piti kuvien katseluun käyttää koko perjantaikin. Tärkeintä oli se, että jokainen tuntisi kuvansa ja itsensä tärkeiksi, ei se että pysyisimme jonkinlaisessa aikataulussa. Tämän takia en oikestaan ollut luonutkaan minkäänlaista aikataulua, koska halusin antaa kuvien katselulle kaiken sen ajan minkä se tarvitsee. Näitä asioita ei voi suunnitella etukäteen.

LAUANTAI 24.9.2011

Lauantaina oli uuden tehtävänannon aika. Olin laatinut kysymyksiä, joihin kurssilaiset kirjoittivat vastauksia. Kysymykset olivat erittäin väljiä. Kysyin muun muassa kysymykset ”mistä tulen?”, ”mikä minussa on kauneinta?” ja ”kuka olen?”. Kysymyksiin tuli vastata lyhyesti ja nopeasti, intuitiolla. Itse kirjoitetut vastaukset toimivat jälleen tehtävänantona, tai ennemminkin inspiraationa. 

Kuin kurssilaiset lähtivät kuvaamaan, muistutin heitä rohkeudesta joka heillä on sisällään. Muistutin heitä kuuntelemaan itseään ja olemaan täysin auki ja vilpittömiä. Näitä kuvia ei voi ottaa väärin. 

SUNNUNTAI 25.9.2011

Kuvauspäivä.

PERJANTAI 30.9.2011

Perjantai oli jälleen kuvien katselupäivä. Pääsimme keskustelussa jopa viime kertaista syvemmälle. Luottamus kurssilaisten välillä oli tässä vaiheessa jo erittäin vankka. 

Aloimme väljästi suunnitella kurssin loppunäyttelyä. Rajasimme hieman aiheita ja katselimme myös viime kerralla katseltuja kuvia. Punainen lanka alkoi löytyä.

LAUANTAI 1.10.2011

Jatkoimme kuvien katselua. Yllätyin kuvien korkeasta tasosta. Kuvissa oli sisältöä enemmän kuin monien ammattivalokuvaajien ottamissa kuvissa. Näissä valokuvissä näkyi herkkyys ja vilpittömyys. Kurssilaiset olivat uskaltaneet heittäytyä todella rohkeasti. Monet käsittelivät kuvissaan todella kipeitä ja henkilökohtaisia aiheta. Joku kurssilainen sanoikin että ”nyt saa loppua seinään päin itkeminen.” 

Valta siitä, miltä näyttää ja kuka on, oli nyt siirtynyt kurssilaisille. He olivat saaneet määrittää itsensä uudelleen kurssilla otettujen kuvien kautta. 

Olin todella yllättynyt kuinka nopeasti valokuvalla voi voimauttaa. Huomasin kurssilaisissa ja heidän asenteissaan itseään kohtaan muutoksen jo ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Ihan kuin he olisivat hieman armollisempia itselleen ja samalla hieman voimakkaampia.

SUNNUNTAI 2.10.2011

Sunnuntaina olimme katsoneet kaikkien kuvat läpi ja aloimme valita näyttelyyn tulevia kuvia. Kurssilaiset rajasivat kuviinsa tietyn tarinan, jonka halusivat kertoa. Mietimme yhdessä ripustusta, esillepanoa ja kuvien kokoa. Sovimme, että kurssilaiset käyvät viikolla printtaamassa kuvansa.

TORSTAI 6.10.2011

Torstai oli ensimmäinen ripustuspäivä. Näyttelytilaksi olimme saaneet Kokkolan Hagströmin kulman rappukäytävän, sekä aulatilat. Käytettävissämme oli mielin määrin valkoista korkeaa kiviseinää ja luonnonvaloa. Näyttelyn kävijämäärät tulisivat myös olemaan suuret, sillä samassa rapussa toimii Kokkolan seudun opisto, Teatteri Iltatähti, sekä lääkäriklinikka. 

Kävimme jälleen yksitellen jokaisen ripustuksen läpi. Ensin asettelimme kuvat lattialle ja teimme sommitelman. Seinän pesun jälkeen kuvat kiinnitettiin omille paikoilleen kaksipuolisella teipillä. Käytimme yhden työn ripustuksessa myös siimaa ja pyykkipoikia.  

Kun kuvat oli saatu seinille, monet kurssilaiset reagoivat voimakkaasti. He pitivät näyttelyn rakentamisprosessia myös todella voimauttavana kokemuksena. Se, että kuvista oli tehty suuret printit ja ne oli aseteltu kauniisti yleisön nähtäville, tuntui kuulemma hienolta. Kukaan ei tuntenut kuvistaan häpeää. Nyt kuvat olivat tavoittaneet todellisen arvonsa. Kuvien kautta arvonsa löysivät myös kuvissa kerrotut tarinat ja tarinan kertojat, eli kurssilaiset.

Heistä tuli tärkeitä ja näkyviä.

LAUANTAI 8.10.2011

Lauantaina ripustamaan saapuivat ne kurssilaiset, jotka eivät olleet pääseet paikalle torstaina. Toistimme samat temput kuin edellisellä ripustuskerralla.

Tämä puoli kurssilaisista reagoi ripustukseen myös todella voimakkaasti. Moni harmitteli, ettei ollut uskaltanut paljastaa kasvojaan ja henkilöllisyyttään kuvissa. Kun kuvat näki seinällä, sen olisi kuulemma helposti voinutkin tehdä. He tunsivat työstään ylpeyttä. He halusivat seistä kuviensa takana. Tukevasti, kahdella jalalla.

TORSTAI 13.10.2011

Näyttelymme sai nimen ”Tarvitsen siipeni”. Poimin nimen ”Maailman ihanin tyttö” -kirjan runosta. Maailman ihanin tyttö oli koko kurssin ajan mielissämme vahvasti läsnä ja inspiroi kurssilaisia hyväksymään itsensä. 

Juhlimme kurssilaisten kesken näyttelyn avajaisia. Joimme lasit kuohuvaa ja onnittelimme toisiamme. Kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Kurssilaiset kertoivat kurssin olevan todella hyödyllinen. Moni sanoi uuden sivun elämässä kääntyneen. 

Puhuimme myös paljon rohkeudesta ja taiteen tekemisestä. Lapsekkuutta ei saisi unohtaa, vaikka kasvaakin aikuiseksi. Taiteen tekeminen on leikkimistä ja kokeilemista. Itseensä ja omaan näkemykseensä uskomista. 

Taiteen tekeminen on väylä itsensä luo.

Rakkaus vai koulutus? Ota molemmat!

Mieheni väittää, että olen puhunut valmistuvani ihan pian vuodesta 2006, eli aina ensimmäisestä opiskeluvuodestani Lahden Muotoiluinstituutissa. Ihan pian se ei kuitenkaan tapahtunut. Olen rakkauden takia suorittanut koulua enemmän tai vähemmän etänä siitä lähtien kun tapasin mieheni. Valmistumista ei nopeuttanut myöskään muutto Kälviälle, eikä varsinkaan lapsen saaminen.
Joku on varmasti pitänyt minua idioottina, kun en ole hoitanut koulua aikataulun mukaan, vaan enemmänkin oman pääni mukaan. Kun lähdin opiskelemaan, pidin itsestään selvänä, että opiskelen itseni taiteen maisteriksi ja lähden ulkomaille ja ties vaikka mitä. Kolmen vuoden päästä tuosta löysinkin itseni sauvakävelemästä Kälviän korvesta sormus vasemman käden nimettömässä ja vatsa pyöreänä. Yllätyksekseni olin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Tällä hetkellä onni on kasvamassa eksponentiaalisesti, sillä Muotsikasta valmistuminen on kahden kokonaisen kurssin päässä. Kuva ja teoria, sekä yrittäjyysopinnot. Kaksi kurssia. Minä ihan oikeasti valmistun!

Täytyy myöntää, että on tullut hetkiä jolloin olen ollut vähällä luovuttaa koulun suhteen. Viidensadan kilometrin koulumatka on tuntunut liian pitkältä. Silloin olen hetken manannut valintaani. Koulu olisi nimittäin helpompi käydä kävelymatkan päästä. Manaaminen kestää kuitenkin aina vain hetken, sillä muistan mitä valintani minulle antoi. Se antoi minulle elämäni rakkauden, kodin, sekä perheen. Voiko ihminen muuta haluta? No, tietenkin ne paperit koulusta, mutta tuossahan ne ovat tulossa.
Onneksi ovat, sillä vatsani on ihmeellisesti taas muuttanut muotoaan.

Pinnalla - Maallikon analyysi

Ihmisen pitäisi joka päivä
kuulla ainakin yksi pieni sävelmä,
lukea hyvä runo,
nähdä hieno taulu
ja jos vain mahdollista,
sanoa muutama järkevä sana.

- Johann Wolfgang von Goethe -

Tällä lainauksella alkoi Kaija Jestoin tervehdys Kokkolan Naislaulajien 30-vuotisjuhlakonsertin ohjelmalehtisessä. Noille kuudelle riville kiteytyy mielestäni aika kauniisti rikkaan elämän ainekset. 

Tapa, jolla Kokkolan Naislaulajat rikastuttavat elämäänsä on upea. Tämä tuli todettua eilisessä kuoron 30-vuotisjuhlakonsertissa. Perinteisen kuorokonsertin maneereja rikottiin villisti ja vapaasti. 

Konsertti oli oikeastaan teatterielämys jonka kantavana voimana toimi musiikki. Kuoron lisäksi lavalla nähtiin neljä näyttelijää ja kaksi muusikkoa. Näyttelijät kertoivat kolmen eri ikäisen naisen tarinaa vilpittömästi, liikuttavasti, samaistuttavasti ja huutonaurettavan hauskasti. Sari Pasasen ohjaus ei herättänyt minussa kysymyksiä. Homma soljui vaivattomasti eteenpäin.  

Kokonaisuus oli valoineen ja pelkistetyine lavasteineen hillittömän hieno paketti. 

Kaupunginteatterin akustiikka hieman epäilytti ennen konserttia, mutta mikityksen ja lisätyn kaiun ansiosta laulu kuulosti raikkaalta. 
Ja pisteet myös kuoron liiderille, Maria Kesäniemelle sporttis-musikaalisesta johtamisesta! Liidaus oli niin selkeää, että yleisökin olisi varmasti voinut laulaa mukana, vaikka näkivätkin vain Marian selän.

Vaikka Naislaulajat itse lauloivat olevansa "tavallisia naisia", oli eilinen spektaakkeli kaikkea muuta kuin tavallista. 
Onko mitään hienompaa, kuin että tavalliset naiset tekevät näin huikeita asioita? 

Uskonpa, että meissä kaikissa "tavallisissa naisissa" ja "tavallisissa ihmisissä" piilee tarve saada ilmaista itseään. Toivon, että eilinen kokemus saisi yleisön joukosta edes jollain rohkeuden puhkeamaan kukkaan. Toivon, että joku löytäisi itsensä toteuttamasta Goethen mietettä.

Naislaulajat, te inspiroitte minua! Kiitos!

Alla vielä materiaalia, jonka olen konserttia varten värkännyt.

Silmätulehduksia ja Supernaapureita

Kaksi kokonaista viikkoa vietetty lapsen kanssa kotosalla potien ikuisuusflunssaa. Silmätulehduskaan ei tunnu menevän millään ohi. Sitkein tautisyksy aikoihin.
Blogia olen saanut vain haaveilla päivitteleväni. Pikkukakkosen ja päiväunien  ajan olen vääntänyt (oikeita) hommia koneella.

Näinä ankeina aikoina* meidän elämäämme ovat sulostuttaneet suht´ tuoreet Supernaapurit (miehen lanseeraama termi). Supernaapurit tuovat suklaata ja puolukoita kun tietävät että olen surullinen, sekä soittavat meidät mukaan kun ovat menossa leikkipuistoon. Supernaapurit myöskin pyytävät meitä ruokkimaan kanansa viikonlopun yli kun ovat reissussa. Tästä hillittömästä vaivannäöstä saimme palkkioksi lainaan maailman mahtavimman Supernaapureiden Superkoiran.

Tappi -niminen Supermäyräkoira on todellinen terapiaeläin. Viisas ja hyväluontoinen. Pitää lapsista. Pitää myös aikuisista. Pitää varmaan kaikesta. Ja minä pidän Tapista. Ja meidän Supernaapureista.

Terkkuja pellon toiselle puolelle!

*Nyt elämä on kyllä taas hienoa. Todelliset ankeudet on selätetty. Yksi silmätulehdus ei tunnu enää missään.

Tänään Kokkola-lehdessä

Tässäpä tänään ilmestyvässä Kokkola-lehdessä oleva juttu voimauttavan omakuvauksen kurssista ja näyttelystä. Olkaatte hyvät.


Itsetutkiskelua valokuvien kautta

Voimauttavia omakuvia

Voimauttavan omakuvauksen kurssilaiset ovat pystyttäneet Tarvitsen siipeni nimeä kantavan valokuvanäyttelyn Hagströmin kulmaan.
– Voimauttavan omakuvauksen kurssilla suoritetaan itsetutkiskelua kuvien kautta - mietitään kuka siellä sisällä oikeastaan on. Nämä ovat sellaisia abstrakteja asioita, joita harvoin tulee ajateltua. Takana ei tarvitse olla mitään traumaa tai tragediaa, itsetutkiskelu ei tee pahaa tasapainoiselle ihmisellekään, toteaa kurssin opettaja Ulla Nikula.
Kurssin kymmenen hengen ryhmä koostui pelkästään naisista. Nikula ei ollut yllättynyt.
– Jostain syystä tämä aihe kiinnostaa naisia enemmän. Mutta ei miehillekään tekisi pahaa hiljentyminen, herkistyminen ja itsetutkiskelu.
Ryhmässä oli sekä untuvikkoja että valokuvausta ennen harrastaneita.
– Oli hienoa huomata, että naiset tulivat kurssille näin rohkeasti. He heittäytyvät tehtäviin ja käyttivät välinettä rohkeasti. Valokuvan voima on käsittämättömän suuri. Valokuva tuo esille sellaisia asioita, jotka liikkuvat alitajunnassa ja joita ei muuten osaa hahmottaa, kertoo Nikula.

Kurssille osallistuneet Aliisa Vaittinen, Jonna Heikkinen ja Maarit Kiviniemi kertovat kurssin olleen hieno kokemus.
– Meillä oli kiireetön, hyvä henki. Toisten kuvia katseltiin rauhassa, se oli tärkeää. Aika meni turhankin nopeasti kolme viikonloppua kestäneellä kurssilla, naiset kertovat.
Kiviniemi kertoo valokuvauksen kiinnostaneen ennestään.
– Olen kuvannut omaksi ilokseni ja kurssissa innosti pintaa syvemmälle meneminen.
Heikkinen toteaa, että kurssi oli hyvä tekosyy saada kuvia itsestä.
– Kotona valokuva-albumit täyttyvät muiden kuvista.
Vaittinen kertoo, että kurssin kautta oppi suhtautumaan omiin kuviin lempeämmin.
– Voimauttava valokuvaus ja siihen liittyvä Maailman ihanin tyttö -näyttely olivat kiinnostaneet jo ennestään.
– Maailman ihanin tyttö inspiroi meitä kaikkia. Voimauttavan valokuvauksen menetelmässä on kyse siitä, että valta siitä miltä kuvassa näyttää on kuvattavalla itsellään, kertoo Nikula.
Kuvien näytille laittaminen ei naisia jännittänyt.
– Se tuntuu hyvältä, varsinkin kun näyttely järjestettiin näin ryhmässä.
– He ovat olleet todella rohkeita, kehuu Nikula.
Voimauttava omakuvaus -kurssi järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa järjestetty.
– Jatkoa on kovasti toivottu.

Näyttely on esillä Kokkolan seudun opiston rappukäytävässä Hagströmin kulmassa.
– Paikka on loistava korkeine valkoisine seinineen. Tämä on vilkas kulkuväylä ja toivottavasti moni ehtii pysähtymään kuvien äärelle.
Ikkunanlaudalla lepäävään palautelaatikkoon järjestäjät toivovat viestejä ja mietteitä.
Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttely on esillä Hagströmin kulmassa 7. marraskuuta saakka.

 Voimauttavan omakuvauksen kurssilaiset Jonna Heikkinen, Maarit Kiviniemi ja Alisa Vaittinen ovat asettaneet esille kuvansa Hagströmin kulman rappukäytävään. Opettajana kurssilla toimi Ulla Nikula (kolmas vas.).

 Jutun kirjoitti Maria Store. Kiitokset Marialle ja ihanille kurssilaisille Jonnalle, Maaritille ja Aliisalle!

Kurkistus näyttelyyn

Kas tässä läjä kuvia Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttelystä. Lisää tekstiä näyttelyn synnystä ja voimauttavan omakuvauksen kurssista löytyy aiemmasta postauksesta.

Tarvitsen siipeni

Jokin aika sitten kirjoitin voimauttavan omakuvauksen kurssista jota aloin pitämään Kokkolan seudun opistolla. Kirjoitin myös kuinka minua jännitti. Ja nyt voin ilokseni kirjoittaa kuinka turhaa tuo jännittäminen oli.

Ensimmäisenä kurssi-iltana paikalle saapui kymmenen eri ikäistä naishenkilöä. Aloimme puhua. Aloimme kuvata. Aloimme katsoa kuvia. Aloimme avautua.

Olen todella otettu tuosta valtavasta empatia-aallokosta, jossa sain yhdessä kurssilaisten kanssa kellua turvallisesti. Osa oli kokenut suuria tragedioita joita oli tarvetta käsitellä. Osalla oli pienempi tai suurempi kysymysmerkki oman itsensä kohdalla.
Valokuvan voima on niin käsittämättömän suuri. Valokuva puhdistaa alitajuntaa ja kertoo kuvaajalle itselleen asioita, joita ei välttämättä edes ollut tiedostettu oleviksi. Kun vielä tuon kuvan tuo empaattisten ja samalla viivalla olevien ihmisten eteen, voi tapahtua jotain mullistavaa. Yhtäkkiä lukot alkavatkin avautua.

Kurssilla otetuista kuvista syntyi näyttely. Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttely on esillä Hagströmin kulmassa (Pitkänsillankatu 1-3 D) 10.10-7.11.2011.
Toivon että mahdollisimman moni ehtisi pysähtyä hetkeksi näiden henkilökohtaisten tarinoiden ja kauniiden kuvien ääreen.

Kiitos teille rohkeat kurssilaiset! Tunnen olevani todella etuoikeutettu, kun sain tutustua teihin.
Tutustua teihin tavalla, jolla monikaan ei teitä ehkä tunne.

T. Ylpeä maikka

Aika nauraa

Tunnen niin valtavaa iloa ja helpotusta, että haluan jakaa sen tunteen kaikkien teidän kanssanne.

Itkut on itketty. Nyt on aika nauraa.