Pour elle

Sait multa kukkaset maaliskuun

Mukavaa, kun asiat voi tehdä toisellakin tavalla. Sitä paitsi antaminen on ainakin yhtä siistiä kuin saaminen.
Hyvää ja tasa-arvoista naistenpäivän iltaa, tytöt ja pojat!

Nisonen Nikunen Niskanen

Mieheni sanoi että muutun kohta koko nainen yhdeksi niskaksi, jos en vähennä tietokoneen ääressä istumista. Ajatus huvitti minua ja piirsin pikku kuvasen itsestäni niskaihmisenä. Ensimmäinen mielikuva niskaihmisestä oli niska jolla on jalat, mutta päädyin johonkin astetta realistisempaan. Lopputulos on pysäyttävä. Minusta tulee oikesti tuon näköinen jos jatkan töiden paahtamista tällä tahdilla. Karua.

Niskakuittailun inspiroimana suuntasin päivällä metsään kera suksien. Ihan kuin niskakyttyrä olisi jo aavistuksen laskenut.
Menkää nörtit metsään! Se on hieno tunne kun jaloissa kiertää veri. Ja siellä niskassa.

Nostalgiatrippi vessanovessa

Miksi minulla on näitä vessa-aiheisia postauksia näin paljon? Pitää tehdä vessalle oma tunniste.
Asiaan.

Uutuudenvalkoisuus on tavattoman tylsää. Koska en vielä ole ehtinyt maalata vessanovea oranssinpunaiseksi, karkoitin tylsyyden kuvilla entisestä elämästä.

Muotsikan valokuvauksenopiskelijoilla on ollut perinteenä tehdä kalenteri toisena opiskeluvuotena. Kalenteria myydään ja rahoilla matkataan opintoreissulle niin kauas ja kauaksi aikaa kuin mahdollista.

Meidän luokkamme tekemä kalenteri alkoi jo käydä vanhaksi, joten laitoin sen uusiokäyttöön.
Aika sympaattista matskua. Voi nostalgiaa!

Erikoislahjakkuus rva. Nikula

Varoitus! Teksti sisältää itsekehua.

Minulla on hyvä hahmoituskyky. Kolmiulotteisesti ja ehkä vähän kaksiulotteisestikin.
Lukion geometrian kurssista vetäisin helposti kauniin kympin, vaikka olin (lyhyessä)matematiikassa täydellisen lahjaton.
Hyvä hahmoituskykyni näkyy myös taitona löytää matkoilla takaisin hotellille, sekä isäni kaljun taidokkaassa trimmaamisessa.

Hahmoituskykyni loistokkuus nousi pari päivää sitten uudelle tasolle, kun teimme pappan, miehen ja tyttären kanssa lumiveistoksen. Sen nimi on " Nalle".

Vakuuttavaa jälkeä, eikö?

Pitkä videoviikonloppu

Vietin viime viikonlopun todella tiiviisti Ellun kanssa. Ja vielä maanantain päälle. Viime päivät ovat pitäneet sisällään tanssia ja salaisia videoprojekteja. Sunnuntain vietimme Ellun ja erään kälviäläisen heebon kanssa studiossa tanssien ja tuoleja viskoen. Otin Ellusta ja kälviäläisestä muistoksi kuvan jossa he poseeraavat jumppapallon kanssa, mutta poistin kuvan vahingossa. Harmi, sillä kuvasta olisi käynyt ilmi kuinka absurdi meininki meillä oli. Palaan asiaan, kun valmis materiaali julkaistaan.

Absurdista meiningistä päästään täysin vinksahtaneeseen menoon. Maanantaina kahvittelimme meillä Ellun ja "tikan" kanssa.

Kävimme myös vähän kuvailemassa luontokuvia tästä sukupuuttoon kuolevasta tikkalajista. 

Tekniikka ikävä kyllä petti jälleen kerran, mutta tällä kertaa näkemys korvasi (kuvan)laadun. Kahden videokameran tiltattua yhtä aikaa, päädyimme varastamaan anoppini pokkarikameran ja hoitamaan homman loppuun sillä. Onneksi "tikkamme" oli niin loistava, että katsoja tuskin keskittyy laskemaan pikseleitä.

En raota salaisuuksien verhoa yhtään enempää. Joku pian suuttuu. 

Palaan myöskin Elluun ja "tikkaan" myöhemmin.

Lost in translation

Se, että saan ilmaista itseäni on minulle elinehto. Se, että saan jakaa tämän elinehdon ihanien, samanhenkisten ihmisten kanssa on kertakaikkisen huikeaa.

Nykytanssiryhmämme Uusi täytti juuri vuoden. Olimme Tiinan kanssa unelmoineet tanssiryhmän uudelleenkokoamisesta jo jonkin aikaa, mutta aina oli jotain tekosyitä jotka estivät tämän.
Viime vuoden tammikuussa jotain omituista tapahtui. Sain tarmonpuuskan ja aloin värvätä ihmisiä liittymään uuteen nykytanssiryhmääni. Kiinteä porukka löytyi kevään aikana. Ystävystyimme, pidimme saunailtoja, ohjasimme toinen toisiamme ja teimme jopa koreografian. Saimme puolessa vuodessa aikaiseksi valmiin esityksen jossa käytettiin videokuvaa.
Syksyllä 2010 tartuimme Tiinan ideaan ja aloimme työstää sukupuolirooleja käsittelevää koreografiaa. Tästä syntyi "der, die, das".

Kyllä me hetken mietimme, ennen kuin päätimme osallistua Oulun ryhmätanssikilpailuihin. "Voidaanks me oikeesti?"
Voimisteluhan on tällä hetkellä kuumaa kamaa, nykytanssi taas ei. Ei ainakaan sellainen koreografia, joka alkaa repliikillä: "Olen minä syönyt naisen lihaa ennenkin, oi kyllä! Se oli käärittynä tortillaan ja maistui murealta kuin nuori porsas."
Sijoituimme sarjassamme kolmanneksi, heti wagawaga-vauvojen ja mustekalaksi naamioiduilla pyörätuoleilla liikkuvien merirosvojen jälkeen. Päihitimme kuitenkin "Porkkanavarkaat" (taaperot jänisasuissa). Ai niin, osallistujia oli sarjassamme neljä.

Harvoin olen tuntenut itseäni niin eksyneeksi ja noloksi, kuin silloin lavalla kumartuessani, kun minulle pujotettiin pronssimitali kaulaan. Nolous muuttui turhautuneisuudeksi, kun Eila Pohjosen "taidepalkinto" luovutettiin eräälle voimisteluryhmälle. Tämän ryhmän tytöt ovat lajissaan todella taitavia, mutta kovin suurta taiteellista arvoa esityksellä ei mielestäni ollut.

Automatka kisojen jälkeen Oulusta Kokkolaan oli hervoton. Viisi naista henkilöautossa kaikkensa antaneena, nöyryytettynä, onnellisena, nälkäisenä, vihaisena, väsyneenä... Sille matkalle mahtui koko tuntojen kirjo. Lopulta aloimme nimetä toisiamme uudestaan. Teemat vaihtelivat navan alapuolelta konditoriaan. Parhaimmistoon kuului kuitenkin ryhmämme uusi nimi; Elina Pierusalo ja Rivot Reiät.
Pahoitteluni. Olimme aika väsyneitä.

Mietimme myös tanssiryhmämme tulevaisuutta. Millaisen koreografian teemme seuraavaksi? Kevyempää ja helpommin nieltävää? Vai tatuoimmeko jo saadun friikin leiman otsiimme lopullisesti? Taisimme päätyä ainakin hennatatuointiin.

Kisoista en enää tiedä. Tuntuu, että jäimme viime lauantaina Oulussa täysin vaille ymmärrystä. Yleisömme ei tainnut olla siellä. Ehkä me olemme itse paras yleisömme. Teemme tätä kuitenkin kliseisesti lähinnä itsellemme. Teemme tätä kliseisesti myös siksi, koska meidän on pakko. Ja koska se on niin helvetin kivaa.