Musta möykky

Keho

Otsikko oli ensin "Kauniita alastomia naisia", mutta vaihdoin sen. Kuvissa on enemminkin lumoavia kehoja. Vaikka kuvattavat olivatkin naisia, alastomia ja ehdottoman kauniita, niin kaikki nuo sanat peräkkäin vievät ajatukset erotiikan rajan tuolle puolen. Me halusimme näihin kuviin voimaa, todellisuutta ja suoruutta. Ei siloteltua hehkeyttä.

Elina Salmi, Anni Paalanen ja Mari Pitkänen parantavat kaamosmasennuksemme ensi vuoden Talviharmonikka-festareilla fyysisen teatterin merkeissä.

Tässä valmis promokuva. Kuvan saa suuremmaksi klickaamalla.

Voimaa ja jännää

Tänään alkaa uusi kurssi. Voimauttavaa omakuvausta Kokkolan seudun opistolla.

Ai niin, tässä opettaja.

Miten niin "jännittääkö"?

Pidän kiinni

Vielä hetken.

Arkistosta, osa 3

Arkistosta, osa 2

Kuin omaa karvaa

Äiti osti minulle tämän viitan perulaiselta intiaanilta Kuopion torilta. Äidin mielestä viitta sopi minulle niin hyvin, että näytti siltä kuin se olisi minun omaa karvaa.
Jos säärissäni kasvaisi noin kauniita sävyjä, jättäisin ne ehdottomasti ajelematta.

Unelmakoti

Unelmien koti on tänä päivänä yksi ihmisen tärkeimmistä tavoitteista. Kun omaa kotia viimein aletaan rakentaa, tulee kaiken olla täydellistä. Unelmien täyttymys.

Me olemme erikoinen talonrakentajaperhe. En tiedä mitään talon rakentamisen aiheuttamasta stressistä, riidoista, avioeroista tai edes pienistä paineista. Talo valmistui kuin vahingossa, siinä muun elämän sivussa. Asiaan saattoi vaikuttaa sellainen pieni seikka, että minä asuin tuohon aikaan vielä Lahdessa, enkä välttämättä edes tajunnut, että olen muuttamassa omakotitaloon pöndelle. Olin myös hyvin nuori, enkä ollut vielä osannut liiemmin haaveilla unelmieni kodista. En ollut lukenut tarpeeksi Avotakkaa, enkä käynyt yksilläkään asuntomessuilla. Otin lähinnä vain vastaan sen, mitä elämä minulle tarjosi.

No, mitä se elämä minulle tarjosi? Se tarjosi minulle kauniin, mutta aika tavanomaisen perinnetalon. Vaaleanharmaan, kuten kaikki muutkin talot nykyään.
Sisätiloista olemme onnistuneet saamaan meidän näköisemme, mutta talon ulkoasu ja piharatkaisut ovat askarruttaneet meitä.
Kun viikko sitten kaivurisetä tuli kuorimaan soran pois epäonnistuneelta parkkipaikalta pihaltamme, sanoin miehelleni: "tämä on yksi elämäni parhaista päivistä."
Sora ei ole minun juttuni. Olen enemmän apilatyttöjä.

Talon ulkoasua on vaikea lähteä jälkeenpäin muuttamaan. Varsinkin, kun ei ole arkkitehti eikä timpuri, ja budjetti on olematon. Eräällä automatkalla Kokkolasta Kälviälle tapahtui kuitenkin oivallus. Mieheni mukaan idea oli hänen. Minä olen eri mieltä. Onneksi olimme samaa mieltä oivalluksen pätevyydestä. Maalaisimme autotallin mustaksi.
Maalikaupassa oivallustamme ihmeteltiin. Hartmanilta ei oltu kuulemma ennen myyty mustaa talomaalia.

Mieheni ähelsi autotallin kimpussa viikon. Viikon jälkeen autotalli näytti hienolta. En tiedä onko se vaatimaton, jylhä, saaristomökkimäinen vai vain outo, analyysi on vielä kesken. Mutta ainakin se on nyt oma.

Jotta autotallilla olisi joku jonka kanssa jutella, maalasimme myös talon etuoven mustaksi.

Meillä unelmat valmistuvat pikkuhiljaa ja paineitta. Ja ehkäpä tuo paineettomuus johtuukin juuri siitä, että meillä on suurempiakin unelmia, kuin unelmien koti.

Mullinmallin