Vielä kerran voimauttavasta -Keparin juttu

Jos jollain on jäänyt lukematta Keskipohjanmaan juttu Voimauttavan omakuvan kurssista ja näyttelystä, niin jutun voi lukea tuosta alta. Var så goda!

Terapeuttista valokuvaa

Tiina Ruotsala
KOKKOLA (KP)

Voimauttava valokuva on tullut jäädäkseen eikä ihme. Joka kerta kyseistä kuvauksen lajia nähdessäni jaksan hämmästyä yhä uudestaan siitä kauneuden voimasta, mitä kameran käyttäjät loihtivat vedoksilleen – vaatimattomilla pokkarikameroillakin. Voimauttava valokuvaus ei keskity tekniikkaan vaan sisältöön; se opettaa, auttaa ja tukee hyväksymään myös kuvaajan itsensä ja ne elämänpolut, jotka kukin taivaltaa.

Kokkolalainen valokuvaaja Ulla Nikula teki opinnäytetyönään Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutissa valokuvakirjan voimauttavasta valokuvasta kuvaajan itsensä kohdalla. Syksyn aikana hän veti Kokkolan seudun opistossa kurssin, jossa lähdettiin liikkeelle Nikulan oman kokemuksen kautta. Nikula koki opinnäytetyössään kuvauksen itseterapiaksi. Hän sai annettua itselleen lempeyttä ja armoa. Kuvien ote ei ole realistinen, mutta tavoitteena on rehellinen heijastus omasta itsestä.
Kurssille osallistui kymmenen naista ja heti aluksi sovittiin, että hyvinkin henkilökohtaiset tarinat jäävät kurssilaisten tietoon. Omista kokemuksistaan voi toki vapaasti kertoa, mutta ei muiden. Kokkolan opiston rappukäytävässä ja tasanteilla on nyt esillä näitä valokuvia, jotka kertovat enemmän tai vähemmän suoraan kuvaajien omasta elämästä. Tarvitsen siipeni -valokuvanäyttely on esillä tämän kuun loppuun.
Kolme kurssilaista Mari Kettunen, Alina Kentala ja Aliisa Vaittinen, esittelivät omia töitään toimittajalle torstaiaamuna, illalla oli tiedossa avajaiset oman porukan kesken.
– Juhlimme ja menemme yhdessä syömään, kiteyttää Ulla Nikula ja on enemmän kuin tyytyväinen kurssiin.
–  Kurssilaiset heittäytyivät aidosti aiheeseen. terapeuttistahan tästä tuli, olemme nauraneet ja itkeneet paljon yhdessä.
Tyytyväisiä ovat kurssilaisetkin, jotka toivovat vilpittömästi syksyn sessiolle jatkoa.
– Vähän on vihreää valoa näytetty, paljastaa Nikula.

Jokaiselle näistä kolmesta kurssilaisesta voimauttava valokuva ja erityisesti tämän ilmiön Suomessa aloittanut Maailman kaunein tyttö -projekti kirjoineen ja näyttelyineen oli tuttu. Kolmikosta on hienoa, että Kokkolassakin järjestettiin tällainen kurssi, jossa valokuvaus sai aivan uuden ulottuvuuden.
Kun naiset esittelevät omat kuvasarjansa, konkretisoituu kaikki edellä kerrottu. Kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja jokainen on asettanut ne pelkäämättä esille, jokaisen Hagströmin kulmassa vierailevan silmien alle tarkasteltavaksi.
Mari Kettunen käsittelee kuuden kuvan Taistelun arvoinen -sarjalla oman veljensä itsemurhaa.
– Veljeni kuoli kesällä 2010. Kun aloitin kurssin, tarkoitukseni ei ollut käsitellä juuri tätä aihetta, mutta ehkä se kuitenkin oli alitajunnassa ja aloittaessani kuvauksen, puski esiin, Kettunen pohtii.
Kuuden kuvan sarjassa suruprosessia käsitellään Valkohiekoilla otettujen kuvien avulla. Vain yksi surukuva, on otettu Kettusen kotona.
– Siinä on koko prosessi, hän sanoo. Loppukuvassa metsästä tullut vesi on syövyttänyt väylän mereen.
– Suru on huuhtonut uuden väylän mereen.
Alina Kentalan kuvissa käsitellään arkea, joka usein on synkkää ja yksitoikkoista. Kuvia on vain kaksi, joista toisessa Kentala on noussut tiskipöydälle, ainakin jaloista päätellen.
– Ei aina ole pakko kulkea jalat maassa, hän sanoo ja saa katsojan hyvälle tuulelle. Tuollainen sopisi omaankin keittiöön. Toisessa kuvassa Kentalan vartaloon osuu kylmää valoa, mutta sisäinen lämpö hehkuu naisesta lempeän oranssina.
– Tässä olen käyttänyt sivusta sarastusvaloa, jolla olen saanut kylmän sävyn.
Tärkeää on ollut, että tällä kurssilla kuvaajat ovat itse kuvanneet itseään eli kamera on nostettu tasolle tai jalustalle.
– Joissakin kuvissa kuvan ottaja on ollut esimerkiksi oma aviomies, ja se näkyy heti. Kuvattavat eivät ole niin luonnollisia, tietää Ulla Nikula.
Aliisa Vaittisen työ on nimeltään Hiljennetyt äänet.
– Elämäni on ollut näkymätöntä, olen hiljentänyt itsessäni tiettyjä puolia. Ne eivät ole olleet esillä muille eivätkä itsellenikään. Tämän kurssin aikana olen nähnyt itsestäni kipeitäkin puolia, kokemus on ollut todella voimauttava.
Vaittinen on tehnyt kaikki kuvat aivan itse, alusta loppuun saakka.
– Valta on ollut minulla itselläni, hän hymyilee.
Näyttelytilat eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta toisaalta valokuvat saavat kyllä mahdollisimman suuren yleisömäärän elleivät kaikki talossa vierailijat satu käyttämään hissiä