PERJANTAI 16.9.2011
Yksitoista naista valuu hiljalleen luokkahuoneeseen. Kukaan ei tiedä mistä on kyse, mitä tuleman pitää. Enkä tiedä minäkään. Tiedän vain sen, että kurssi muokkautuu kurssilaisten itsensä mukaan.
Aloitan kertomalla, että en ole ennen opettanut voimauttavaa valokuvausta ja jos homma ei lähde kulkemaan, voimme muuttaa kurssin musiikki- tai tanssikurssiksi. Niistä minulla on enemmän kokemusta.
Otan tilanteen taas haltuun kertomalla, mistä voimauttavassa omakuvauksessa on kyse ja mitkä ovat kurssin tavoitteet.
Näytän oppilaille kuvia muun muassa Elina Brotherukselta. Kerron heille myös omista töistäni ja kokemuksistani.
Kun tulee kurssilaisten vuoro esittäytyä, käy ilmi, että suuri heistä osa ei ole ennen kuvannut. Tämä on mielestäni hieno asia. Heillä ei ole siis ennakkokäsityksiä siitä miten kuva pitäisi rakentaa, vaan he voivat heittäytyä aiheeseen rennosti, ilman paineita.
LAUANTAI 17.9.2011
Aloitimme aamun kirjoitustehtävällä. Annoin kurssilaisille kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa elämäntarinansa. Tyylillä ei ollut väliä.
Kun tarinat oli kirjoitettu, pyysin heitä alleviivaamaan ensimmäisen lauseen, kolmannen lauseen, viidennen lauseen ja niin edelleen, kunnes lauseita oli kuusi kappaletta. Sitten pyysin heitä kuvaamaan kuusi kuvaa näiden alleviivattujen lauseiden pohjalta.
Ajatuksena oli se, että he antavat itse itselleen tehtävänannon. Tuolloin lopputulos voi olla paljon henkilökohtaisempi, kuin silloin, jos minä olisin antanut heille jonkin tietyn aiheen. Uskon yleensäkin kirjoittamisen voimaan. Kirjoittaminen avaa mielen lukkoja. Jos sinulla on konkreettinen lause tai ajatus tukena, on kuvan rakentaminen huomattavasti helpompaa, kuin pelkkien abstraktien mielikuvien pinnalta ponnistettaessa.
Ennen kuin kurssilaiset lähtivät kuvaamaan, viritin heidän mielensä oikealle taajuudelle ja luin heille seuraavan runon ”Maailman ihanin tyttö” -kirjasta.
”Entä jos katsoisit minua aivan hiljaa,
keskittyen.
Näkisitkö minut arkesi seasta?
Näkisitkö sen mitä en sano?
Näkisitkö sävyjä siitä mitä haluan olla?
Tartu niihin, älä usko siihen,
millainen luulet minun olevan.
Tarvitsen siipeni.
Unelmat värjäävät minut sisältä.
Katso minua lempeästi ja auta tulemaan
niiden kaltaisiksi.
Usko puolestani silloin, kun maailmani on
samea ja raskas.
Tahdon, että olemassaoloni tekee sinut
onnelliseksi.
Sinun ilosi keventää minua.”
Tämän kuultuaan he lähtivät luokkahuoneesta hymyillen.
SUNNUNTAI 18.9.2011
Tämä päivä oli monelle mullistava. Aloimme käydä kuvia läpi verkkaiseen tahtiin ja keskittyen. Kurssilaiset kertoivat lauseet kuvien pohjalta. Sitten he kertoivat enemmänkin. Moni kertoi kaiken. Lupasimme, että kaikki mitä kurssilla puhutaan, pysyy luokkahuoneessa. Tämä lisäsi luottamusta ja suojaavat kuoret rikkoutuivat nopeasti.
Oli käsittämättömän hienoa huomata millaisessa lämpöisessä empatia-aallokossa saimme kellua. Kaikki kurssilaiset olivat samalla viivalla. Tämä helpotti avautumista ja samaistumista.
Jos kirjoittaminen avasi lukot kuvaamisen suhteen, niin kuvien katseleminen yhdessä teki saman puhumisen suhteen. Ja puhuminen; itsensä, kokemustensa ja tunteidensa ääneen pohtiminen kasvattaa itsetuntemusta.
Tunteet olivat pinnassa koko aamupäivän. Itkimme ja nauroimme vuorotellen. Opimme tuntemaan toisemme uskomattoman nopesti. Ja opimme tuntemaan toisistamme sellaisia asioita, joita monikaan ei näistä naisista tiedä.
Kun lähdimme kotiin moni sanoi, että olo on ihmeen kevyt.
Minulla oli sellainen olo, että nyt tehdään hyviä asioita.
Tärkeitä asioita
PERJANTAI 23.9.2011
Perjantaina jatkoimme siitä, mihin olimme edellisenä sunnuntaina jääneet. Koska saatoimme helposti viettää yhden kuvan äärellä puolikin tuntia, piti kuvien katseluun käyttää koko perjantaikin. Tärkeintä oli se, että jokainen tuntisi kuvansa ja itsensä tärkeiksi, ei se että pysyisimme jonkinlaisessa aikataulussa. Tämän takia en oikestaan ollut luonutkaan minkäänlaista aikataulua, koska halusin antaa kuvien katselulle kaiken sen ajan minkä se tarvitsee. Näitä asioita ei voi suunnitella etukäteen.
LAUANTAI 24.9.2011
Lauantaina oli uuden tehtävänannon aika. Olin laatinut kysymyksiä, joihin kurssilaiset kirjoittivat vastauksia. Kysymykset olivat erittäin väljiä. Kysyin muun muassa kysymykset ”mistä tulen?”, ”mikä minussa on kauneinta?” ja ”kuka olen?”. Kysymyksiin tuli vastata lyhyesti ja nopeasti, intuitiolla. Itse kirjoitetut vastaukset toimivat jälleen tehtävänantona, tai ennemminkin inspiraationa.
Kuin kurssilaiset lähtivät kuvaamaan, muistutin heitä rohkeudesta joka heillä on sisällään. Muistutin heitä kuuntelemaan itseään ja olemaan täysin auki ja vilpittömiä. Näitä kuvia ei voi ottaa väärin.
SUNNUNTAI 25.9.2011
Kuvauspäivä.
PERJANTAI 30.9.2011
Perjantai oli jälleen kuvien katselupäivä. Pääsimme keskustelussa jopa viime kertaista syvemmälle. Luottamus kurssilaisten välillä oli tässä vaiheessa jo erittäin vankka.
Aloimme väljästi suunnitella kurssin loppunäyttelyä. Rajasimme hieman aiheita ja katselimme myös viime kerralla katseltuja kuvia. Punainen lanka alkoi löytyä.
LAUANTAI 1.10.2011
Jatkoimme kuvien katselua. Yllätyin kuvien korkeasta tasosta. Kuvissa oli sisältöä enemmän kuin monien ammattivalokuvaajien ottamissa kuvissa. Näissä valokuvissä näkyi herkkyys ja vilpittömyys. Kurssilaiset olivat uskaltaneet heittäytyä todella rohkeasti. Monet käsittelivät kuvissaan todella kipeitä ja henkilökohtaisia aiheta. Joku kurssilainen sanoikin että ”nyt saa loppua seinään päin itkeminen.”
Valta siitä, miltä näyttää ja kuka on, oli nyt siirtynyt kurssilaisille. He olivat saaneet määrittää itsensä uudelleen kurssilla otettujen kuvien kautta.
Olin todella yllättynyt kuinka nopeasti valokuvalla voi voimauttaa. Huomasin kurssilaisissa ja heidän asenteissaan itseään kohtaan muutoksen jo ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Ihan kuin he olisivat hieman armollisempia itselleen ja samalla hieman voimakkaampia.
SUNNUNTAI 2.10.2011
Sunnuntaina olimme katsoneet kaikkien kuvat läpi ja aloimme valita näyttelyyn tulevia kuvia. Kurssilaiset rajasivat kuviinsa tietyn tarinan, jonka halusivat kertoa. Mietimme yhdessä ripustusta, esillepanoa ja kuvien kokoa. Sovimme, että kurssilaiset käyvät viikolla printtaamassa kuvansa.
TORSTAI 6.10.2011
Torstai oli ensimmäinen ripustuspäivä. Näyttelytilaksi olimme saaneet Kokkolan Hagströmin kulman rappukäytävän, sekä aulatilat. Käytettävissämme oli mielin määrin valkoista korkeaa kiviseinää ja luonnonvaloa. Näyttelyn kävijämäärät tulisivat myös olemaan suuret, sillä samassa rapussa toimii Kokkolan seudun opisto, Teatteri Iltatähti, sekä lääkäriklinikka.
Kävimme jälleen yksitellen jokaisen ripustuksen läpi. Ensin asettelimme kuvat lattialle ja teimme sommitelman. Seinän pesun jälkeen kuvat kiinnitettiin omille paikoilleen kaksipuolisella teipillä. Käytimme yhden työn ripustuksessa myös siimaa ja pyykkipoikia.
Kun kuvat oli saatu seinille, monet kurssilaiset reagoivat voimakkaasti. He pitivät näyttelyn rakentamisprosessia myös todella voimauttavana kokemuksena. Se, että kuvista oli tehty suuret printit ja ne oli aseteltu kauniisti yleisön nähtäville, tuntui kuulemma hienolta. Kukaan ei tuntenut kuvistaan häpeää. Nyt kuvat olivat tavoittaneet todellisen arvonsa. Kuvien kautta arvonsa löysivät myös kuvissa kerrotut tarinat ja tarinan kertojat, eli kurssilaiset.
Heistä tuli tärkeitä ja näkyviä.
LAUANTAI 8.10.2011
Lauantaina ripustamaan saapuivat ne kurssilaiset, jotka eivät olleet pääseet paikalle torstaina. Toistimme samat temput kuin edellisellä ripustuskerralla.
Tämä puoli kurssilaisista reagoi ripustukseen myös todella voimakkaasti. Moni harmitteli, ettei ollut uskaltanut paljastaa kasvojaan ja henkilöllisyyttään kuvissa. Kun kuvat näki seinällä, sen olisi kuulemma helposti voinutkin tehdä. He tunsivat työstään ylpeyttä. He halusivat seistä kuviensa takana. Tukevasti, kahdella jalalla.
TORSTAI 13.10.2011
Näyttelymme sai nimen ”Tarvitsen siipeni”. Poimin nimen ”Maailman ihanin tyttö” -kirjan runosta. Maailman ihanin tyttö oli koko kurssin ajan mielissämme vahvasti läsnä ja inspiroi kurssilaisia hyväksymään itsensä.
Juhlimme kurssilaisten kesken näyttelyn avajaisia. Joimme lasit kuohuvaa ja onnittelimme toisiamme. Kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Kurssilaiset kertoivat kurssin olevan todella hyödyllinen. Moni sanoi uuden sivun elämässä kääntyneen.
Puhuimme myös paljon rohkeudesta ja taiteen tekemisestä. Lapsekkuutta ei saisi unohtaa, vaikka kasvaakin aikuiseksi. Taiteen tekeminen on leikkimistä ja kokeilemista. Itseensä ja omaan näkemykseensä uskomista.
Taiteen tekeminen on väylä itsensä luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti