Duuni ku duuni

Aloin pitää tätä blogia hyvällä hetkellä. Kamarimusiikkiviikko oli juuri alkamassa, oli lehdistötilaisuutta ja paljon työtä. Oli mistä kirjoittaa.

Nyt kun palaan taas normaaliin arkeen, elämään ilman päivittäisiä deadlineja, minun täytyy haastaa itseni tekemään jatkuvaa työtä. Olen sellaisella alalla, jossa päivittäiset aivomyrskyt eivät ole pahitteeksi. En saa päästää itseäni valumaan arkituubaan, vaan päinvastoin, minun tulisi nousta aina vain ylemmäksi oman tekemisen tiedostamisessa.

Se, että on taiteilija, on kiinni siitä, että sen sanoo ääneen. Se, että joku uskoo sinun olevan taiteilija, on kiinni siitä mitä sinä teet.
Tänä päivänä kaikki haluavat olla taiteilijoita. Korkea elintaso mahdollistaa sen, että jokainen joka haluaa kokeilla siipiään taiteilijana, voi niin tehdä. Mutta ainoastaan ne, jotka jaksavat tehdä töitä menestyksen ja kehittymisen eteen, pärjäävät.
Minusta tuntuu, että taiteilijaelämän romantisointi on kärsinyt inflaation. Nykyään hommia paiskitaan yhdeksästä viiteen, ihan kuin missä tahansa duunissa. Uskonpa, että ainoat taiteilijat, jotka tekevät töitä punaviinipäissään öisin maailmantuskaa potien, ovat lähinnä 19-vuotiaita opisto-opiskelijoita. Oikeassa maailmassa tuo työskentelytapa harvoin kantaa kovin pitkälle.

Perustin tämän blogin edistääkseni oman työskentelyni tiedostamista. En siksi, että saavuttaisin suuren suosion ja pääsisin blogibileisiin kilistelemään skumppalaseja it-kansan kanssa. (Toki menen jos kutsutaan.)
Oman itsetuntemukseni kasvaessa, olen huomannut, että kurinalainen työskentelytapa sopii minulle parhaiten. Saatan olla todella tuottelias, jos vain alan hommiin ja unohdan kaiken sen kliseisen maailmantuskan ja itsekritiikin (sekä punaviinin).

Vaikka sanonkin tekeväni blogia itseäni varten, olen todella iloinen jos joku toinenkin inspiroituu jutuistani. Interaktiivinen toiminta kommenttiboksissa ja oikeassa elämässä on siis toivottua!